"Mitenkä sen Jussi olisi saanutkaan ikkunan päältä."
"Tuossa se oli ikkunan poskessa ja siitä Jussi kyllä yltää", selitti Mikko, näyttäen muka paikkaa vasemmalla kädellään ja piilotellen oikeata.
"Laitakin avain paikoilleen ennen, kuin isä tulee!" käski emäntä.
"Sepä putosi karsinaan."
"Mene etsimään!"
Sitä Mikko juuri oli toivonut, että saisi siellä lattian alla rauhassa tyhjentää oikean kätensä.
Hän pisti lattian raosta päretikun merkiksi, mistä päin etsisi avainta, avasi kolpitsan kannen, sytytti toisen päretikun ja alkoi laskeutua jyrkkiä portaita myöten alas karsinaan. Heti kuin pää painui piiloon kolpitsan laidan taa, noin multapenkin tasalle, jossa oli tavallinen multapohjainen leipäin pitopaikka hiirien valtatien vieressä, kuului hammasten losaus ja sitte hienompaa ritinää.
Mutta ääni hävisi, kun Mikko entiseltä muistilla astui rohkeasti karsinan seiniviertä, korkeampaa pohjaa myöten, eksymättä keskemmälle; josta päreen valossa kiilsi tyyni lammikon pinta ja jossa hän tiesi, paitsi ilmeistä vettä, olevan myöskin aikain kuluessa kokoutunutta roskaliejua sekä kaikenlaista pimentolan eläjää, joiden rauhaa hänen ei tehnyt mieli häiritä, eikä myöskään tahrata jalkojansa, jotka sitte olisi pitänyt pestä lumessa.
Avain löytyi pian multapenkin laidalta juuri merkkitikun vierestä. Mutta ei Mikolla siltä ollut kiirettä takaisin. Hampaat ratisivat ehtimiseen.
Jussi katseli ikkunasta pihalle.