Vähitellen rupesi vanhuus jo vaivaamaankin. Silmät alkoivat käydä huonoiksi ja sitä tuo alituinen lukeminen joudutti. Keväällä 1861 alkoikin oikeanpuolista silmää pakottaa ja juhannuksen aikaan hän ei enään nähnyt sillä silmällä. Samaan aikaan oli hän käynyt kuuroksi samanpuoliselta korvalta. Sittemmin oli vasenkin silmä alkanut juonitella. Lääkärit olivat kieltäneet häntä lukemasta, kirjoittamasta, polttamasta tupakkaa ja kahvia tai teetä juomasta »allt saker, som jag icke kan hålla, utan lemnar Läkarene sjelfva att verkställa» [»Kaikki määräyksiä, joita en voi seurata, vaan jätän ne Lääkärien itsensä täytettäviksi.»], kirjoittaa hän Gottlundille. Kuitenkin koetti hän kyllä parastaan seuratessaan lääkärien ohjeita.

Syyspuoleen v. 1861 nai Poppius kanttori Felinin tyttären. Vilhelmiinan, joka sitä ennen oli ollut naimisissa pitäjänsepän Rytkösen kanssa. Tästä hän kirjoittaa Gottlundille (60): »Af denna minskning (ymmärryksen suhteen, kun toinen puoli päätä oli »utslocknad») kom sig ock att jag gift mig inom en handvändning.» [»Siitä myös johtui, että menin äkki päätä naimisiin.] Samassa kirjeessä sanoo hän kuitenkin jo tuntevansa kuoleman lähestyvän.

Vielä piti kuitenkin muutaman vuoden kulua, ennenkuin tuoni hänet korjasi. Sielu pysyi virkeänä loppuun asti riutuneessa ruumiissa. Kun hän ei itse enään voinut pitemmältä lukea, pani hän toisen lukemaan ääneen. Sillä tavalla kävi hän keväällä v. 1863 läpi m. m. Gottlundin vasta ilmestyneen väitöskirjan »Forskaingar uti själva grundelementerna af det finska språkets grammatik» (61). Vilkkaasti seurasi hän maansa edistymistä ja iloitsi sen taas valkenevasta tulevaisuudesta. Uskollisena nuoruuden aatteilleen pysyi hän loppuu asti. Hän kuoli pitkällisen taudin jälkeen 19 p:nä kesäkuuta v. 1866.

<tb>

Abraham Poppius ei ollut mikään nero. Olemme jo nähneet kuinka hän kymmenen vuoden aikana ahkerasti puuhaili kandidaatti-tutkintoa, saamatta mitään valmista. Hänen ei onnistunut luovailla monien tutkintokarien ohi, vaan hän tarttui yhtenään niihin. Kuitenkin sisältävät hänen kirjeensä suuria, kauniita aatteita; näyttäähän usein siltä, kuin hän selvästi olisi osannut suunnitella maansa tulevaisuutta, koska monet hänen esiintuomansa näkökohdat epäilemättä ovat pitäneet paikkansa. Mutta se ei ole ainoastaan hänen selvänäköisyytensä ansio. Tämän vuosisadan alkupuolella, niin sanoakseni, oli ilmassa tuollainen suurenmoinen suunnitteleminen ja innostus työhön suomalaisen isänmaan hyväksi. Hedelmät eivät näyttäneet olevan kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Innostus näihin taas uusiin nyt uudestaan leimahtaviin aatteihin antoi rohkeutta ja olivathan ne vaan selviä johtopäätöksiä Porthanin antamista edellytyksistä. Tuskin ymmärrettiin, mitä ne suuret sanat oikeastaan sisälsivät; aate oli valtaava ja uusi, muuta ei tarvittu. Hyvin monen Poppiusen aikalaisen kirjeestä kuvastuu tämä sama mieliala, tällainen suurenmoinen katsantokanta. Se ei siis ole mitään Poppiuselle erittäin omituista, vaikka hän hienon käsityksensä kautta ehkä syvemmin, kuin moni muu, oli osannut tunkea aatteen ytimeen.

Abraham Poppius oli nimittäin runoilija, todellinen runoilijaluonne. Välittömästi, luonnollisesti pulppusivat runot esiin tulkiten milloin surullisia, jopa epätoivoisia tunteita, milloin isänmaanrakkauden leimahtavaa innostusta, milloin taas leikillistä pilkantekoa. Ne eivät ole tekemällä tehtyjä; elettyä, tunnettua on se elämä, joka niissä kuvastuu. Ei voi kieltää, että Poppius epäilemättä osaksi ulkovaikutuksista tuli koetelleeksi runottarien suopuutta. Onhan edellä kerrottu, kuinka hän ja Sjögren jo kouluaikanaan olivat tehneet liiton voimiensa mukaan työskennelläksensä isänmaansa, sen unhotetun kielen jälleen korottamiseksi. Tosin he silloin etupäässä ajattelivat kansanrunojen keräämistä, mutta aatteen kehittyessä tuli ohjelmaan myös suomenkielisen kirjallisuuden viljeleminen. Jos mikään, niin epäilemättä siis suomalainen kansanrunous häneen huomattavasti vaikutti. Sitä todistaa ei ainoastaan runomitta kaikissa hänen runoissaan, vaan myös koko niiden henki ja käsitys. Nämät pyrinnöt ynnä Ruotsin kirjallisuudessa silloin vallitsevat suunnat vaikuttivat epäilemättä Poppiuseen ja saattoivat häntä koettamaan kykyään runoilijana.

Yllä on kerrotta, kuinka Poppius jo ensimäisinä ylioppilaskesinään rupesi panemaan toimeen näitä tuumiaan. Hän kokoili runoja ja sananlaskuja, minkä sai. Näillä keräysmatkoillaan Savon sydänmaissa kuuli hän myös uudempia kansanlauluja, joiden sävelmät varsinkin viehättivät häntä. Muutamia lauluja kirjoitti hän muistiin ja koetti samalla saada paperille niiden sävelmät. Poppius oli siten ehkä ensimäinen, joka käsitti kansansävelmiemme suurta ihanuutta ja niiden merkitystä, koska ennen häntä ei kukaan ollut ryhtynyt tällaiseen toimeen, joka vasta meidän aikoinamme suuremmalla menestyksellä on jatkettu. V. 1818 kirjoitti hän Sjögrenille:

»Savossa kyteepi vielä yx kotoinen poësia eli laulukeino ja yx kotoinen soittokeino (musik). Minä olen kotona nuotillen panettanut ja esiin Pippingsköldille opettanut yx vähä osa. — Hän soitteleepi niitä meidän eissämme iltasilla zithrallansa. — Hän on oikein intoikas sen asian päällen, että päästä Savoon pelastamaan meidän kotoisia tuonia heidän ylenkatzannostansa.»

Epäilemättä saattoivat, niinkuin sanottu, nämät isänmaalliset harrastukset Poppiusta koettelemaan runokykyään. Kuitenkaan eivät hänen ensimäiset, eikä hänen runonsa ylipäänsä ole suorastaan isänmaallisia. Ne ovat hänen lyyrillisten tunteittensa ja sielunelämänsä välittömiä ilmilausujia.

Upsalassa olonsa aikana kirjoitti hän luultavasti useimmat runonsa. 1810-luvun loppu ja seuraavan vuosikymmenen alku oli suomalaisen kirjallisuuden »Sturm- und Drang- period» [»Myrskyn ja väkirynnäkön aika.»] Silloin syntyivät monet Poppiusenkin paraimmista runoista esim. »Epäilys», »Horjutessa», »Pois», »Poika ja tyttö». Toiset taas, niinkuin »Perhosen synty», jota hän myöhemmin paranteli, olivat jo Turun — aikuisia (62). Sittemmin ankara työ osaksi laimensi runointoa pitkäksi aikaa. Päästyään vakinaiseen, säännölliseen virkaan Viipuriin oli hänen runosuonensa yhä yhtä kuivunut. Hoitaessaan satakieltään, joka alkukesällä iloisesti lauleli, mutta nyt istui aivan vaiti, muisteli hän omaa nuoruuttansa. »Dervid kommer jag i håg mig sjelf som ämnade med att blifva poet, men har nu för alltid tystnat» [»Silloin muistin itseäni joka aioin ruveta runoilijaksi, mutta nyt olen ikipäiviksi vaiennut.»], kirjoitti hän Sjögrenille (63). Sittemmin avusti hän kyllä innokkaasti »Sanansaattajaa» kirjoittaen siihen »Sanansaattajan tarkoituk- sesta», »Suolasta», »Viipurin linnan piirittämisestä», »Maan viljeliöille», »Humaloista», neuvoja hätäleivästä y.m.s. käytännöllisiä ja taloudellisia asioita,