Jo keväällä 1822 (45) oli Sjögren tehnyt hänelle erään hyvin houkuttelevan ehdotuksen. Koska hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoi alottaa pitkän matkansa pohjois-Venäjälle suomalaissukuisten kansain kielten y.m. tutkimista varten, ehdotteli hän, että Poppius tekisi hänelle seuraa. Ei mikään olisi voinut olla Poppiuselle mieluisampaa. Historia ja muinaistutkimus olivat kouluajalta asti olleet hänen lempiaineensa ja suomenkieltähän hän ylioppilaana etupäässä oli harrastanut. Hän kirjoitti heti olevansa valmis lähtemään, kun Sjögren vaan hankkisi rahat. Matta siinäpä juuri vaikeus olikin. Kun Poppiusella ei ollut mitään toivoa, että se onnistuisi, päätti hän vielä joksikin aikaa jäädä Upsalaan ja koettaa saada kandidaatti-tutkinnon viimeinkin käsistä. Jollei se siinä määräajassa, jonka hän itselleen asetti, onnistuisi, oli hän päättänyt jättää kaikki ja suoraa tietä lähteä kotiin, siellä pappisuralla hankkiaksensa leipänsä. Kuinka pitkäksi lienee hän tätä määräaikaa ajatellut, keväällä 1823 hän ainakin vielä oli Upsalassa täydessä työssä. Stipendiaatti-tutkinto piti hänen suorittaa huhtikuussa (46) ja toivoi hän olevansa vapaa jouluksi. Gottlund, joka silloin oli Tukholmassa iunokkaassa puuhassa vermlantilaistensa hyväksi, kehoitti Poppiusta hakemaan papinvirkaa Tukholman suomalaisessa seurakunnassa. Sitä hän ei tehnyt, mutta kävi kohta Tukholmassa kuulustamassa asiaa tarkemmin. Lukukauden lopussa oli hän niin väsynyt yksityisoppilaihin, joita hänellä nyt oli ollut neljä, ja öitten valvomiseen omien lukujensa ääressä, että, kun hänelle tarjottiin saman viran sijaisuutta entisen viranomistajan äkisti kuoltua, hän päätti jättää lukunsa toistaiseksi. Eihän niistä sitäpaitse lähimmässä tulevaisuudessa vielä näkynyt tulevan mitään. Löytyi keisarillinen kirje, joka antoi suomalaisille papeille luvan hakea tähän seurakuntaan; heillä oli siitä etuakin, saivat laskea kaksinkertaiset virkavuodet ja hakea Suomeen keisarillista tietä, koska tämä suomalainen seurakunta kohta häviäisi. Jäljennöksen tästä keisarillisesta kirjeestä lähetti hän Porvoon tuomiokapitulille, joka pikimmiten antoi hänelle Iuvan suorittaa pappistutkinnon Upsalan konsistoriumin edessä ja Ruotsissa vihityttää itsensä papiksi. Se tapahtui Tukholmassa 15 p:nä kesäkuuta 1823 ja heti sen jälkeen astui hän virkaansa. [Palkkaa oli huoneet, ylöspito ja 100 Rdr B:co, »hvarmed jag knappt håller mig skor,» (»jolla tuskin voin kengät itselleni kustantaa.»)] Yhdeksi vuodeksi oli hän sitoutunut. Kuitenkin sai hän 28 p:nä syyskuuta virkavapautta lukujensa jatkamista varten (47).
Sillä välillä oli hänen isänsä kuollut 25 p:nä elokuuta (48). Hänen lähin toivonsa oli nyt päästä kotimaahan. Vasta lokakuussa oli hän Upsalaan saanut Sjögrenin kirjeen, jonka jo kesäkuun alussa olisi pitänyt saapua. Tässä hän lopullisesti ehdottaa, että Poppius seuraavana vuonna tekisi hänelle seuraa tuolle pitkälle matkalle. Nyt oli Pop- pius kuitenkin kiinni virassaan, jota hän ei paraimmalla tahdollakaan heti voinut jättää. Hyvin innostuneena tästä tuumasta vastaa hän, että hän seuraavaksi kevääksi hankkisi jumaluusopin-ylioppilaan sijaansa Tukholmaan. 1 p:nä toukokunta 1824 olisi hän kaikissa tapauksissa vapaa, koska silloin ensimäinen armovuosi loppui. Silloin hän heti lähtisi suoraa tietä Pietariin yhtyäkseen Sjögrenin. Toisessa kirjeessä puhuu hän taas innokkaasti matkasta ja lupaa kiirehtiä »som Jehu». Pitennettyä virkavapautta hän kuitenkaan ei saanut (49), niinkuin oli toivonut, vaan täytyi hänen siis taas jättää lukunsa ja pysyä virkaansa hoitamassa.
Siihen ne jäivät matkatuumatkin. Sjögrenin saamat varat eivät suinkaan olleet liian runsaat, niin että hänelle olisi riittänyt vielä kustantaa matkatoverikin; Poppius oli virkaansa sidottu eikä sitäpaitsi vielä ollut lopettanut kandidaatti-lukujaan. Semmoiset esteet tekivät tyhjäksi tämän Poppiuselle niin rakkaan aatteen toteuttamisen, jonka suunnittelu nyt kauan aikaa oli häntä innostuttanut ja rohkaissut kiirehtimään opintojaan.
Niihin nykyään ei riittänyt paljon aikaa. Hankkiakseen edes toimeentulonsa, vaikka niukan, jäi hän hoitamaan virkaa luultavasti myös toisena armovuonna, jonka leski oli saanut. Syksyllä 1824 sairastui hän sitäpaitsi hyvin kovasti maksatautiin, jonka lääkärit arvelivat olevan ehkä parantumattoman. Vielä sängyssä maaten kirjoittaa hän tästä Gottlundille Upsalaan ja toivoo alakuloisena ainoastaan päästä edes kotiinsa kuolemaan, joka kuitenkin katsoen vuodenaikaan oli mahdotonta (50).
Kesällä 1825 (51) koitti viimein se päivä, jolloin hänen hartaat toiveensa päästä kotimaahan täyttyivät. Hän oli, käyttäen hänelle erityisesti annettua oikeutta ilman uudistettua tutkintoa päästä papinvirkoihin Suomessakin, hakenut vankilansaarnaajanvirkaa Viipurissa ja saanut sen. Hänen yliopistolliset lukunsa jäivät kyllä nyt ainiaaksi, mutta eipä niistä näkynyt muutenkaan tulevan mitään. Hän oli liian vanha enään viihtyäksensä yliopistossa eikä, niinkuin sanottu, hänen varansakaan sitä sallineet.
Poppius oli nyt päässyt varsinaiseen vaikutusalaansa, johon hän aina ylioppilasaikansa alusta oli pyrkinyt. Virkeästi ja innolla toimi hän täällä virassaan. Jonkun aikaa oli hän kirkkoherranapulaisenakin Viipurin seurakunnassa ja sai parin vuoden perästä nimipastorin arvon (52). Samalla olivat aina edelleen kirjalliset harrastukset hänen mielessään. Sjögrenin kanssa oli hän yhä kirjevaihdossa, jossa isänmaata koskevia historiallisia tai kielellisiä kysymyksiä pohdittiin. Historia tietysti edelleen hänen mieltänsä enimmin kiinnitti. Mielellään olisi hän suostunut Sjögrenin ehdotukseen (53) yhdessä erään viipurilaisen opettajan Vireniusen kanssa ryhtyä Viipurin historiaa kirjoittamaan, jos vaan aikaa siihen ensinkään olisi riittänyt. Että hän oli yksi innokkaimpia suomenkielisen sanomalehden puuhaajia Viipuriin, on selvää. Kun se vuonna 1833 nimellä »Sanansaattaja Viipurista» alkoi ilmestyä, kirjoitti Poppius siihen useita artikkeleita ja muutaman runonkin.
Mutta niinkuin hän kerran kirjeessä Sjögrenille (54) oli maininnut, maalle teki hänen mielensä ja varsinkin oli hänen ihanimpia tulevaisuuden tuumiansa kerran päästä synnyinpitäjäänsä siellä opettajana vaikuttamaan ja valistusta levittämään. Kun toisen kappalaisen virka Juvalla oli joutunut avonaiseksi, haki hän siis sinne ja saikin viran. Syksyllä samana vuonna, kun »Sanansaattaja Viipurista» ilmestyi, jätti hän kaupungin tovereineen ja uusine kirjallisine puuhineen ja muutti Juvalle, jossa hän nyt ei 16:een vuoteen ollut asunut, mutta josta hän tästälähin ei enään muuttanut pois.
Jo seuraavana vuonna tänne muutettuansa pääsi hän ensimäiseksi kappalaiseksi seurakuntaan (55). Muuten tiedot Poppiusen elämästä ja harrastuksista seuraavina vuosina ovat hyvin niukat. Lukuunottamatta muutamia kirjallisia kokeita ja käännöstöitä, joista myöhemmin aion kertoa, emme tarkemmin tunne mitään hänestä. 50-luvun loppu- ja 60-luvun alkupuolelta löytyy tallella muutamia hänen kirjeitään Gottlundille, jotka meille hiukan valaisevat näitä hänen elämänsä loppuvuosia.
Poppiusen terveys oli aina ollut huono ja usein kohtasivat häntä ankarat taudit. Niin oli hän taas v. 1858 keväällä maannut kaksi kuukautta sairaana. Mutta yhtä innostunut, kuin ennenkin, oli hän vielä kaikkeen, mikä koski isänmaan historiaa ja muinaisuutta. Gottlund, joka siihen aikaan asui Helsingissä, kirjoitti kirjeen toisensa perästä ja pyysi Poppiusta kokoomaan muinaiskaluja ja tutkimaan muinaisjäännöksiä (56). Poppius teki parastaan, kyseli lukukinkereillä kansalta mahdollisesti löytyviä eriskummallisia kapineita, kuuluutti kirkossa asiasta, mutta ilman menestystä. »Håll och stenristningar finnas väl, men de härleda sig från våra Landtmätare — —» [»Kallio- ja kivipiirroksia löytyy kyllä, mutta ne ovat Maanmittareimme tekoja».], vastaa hän Gottlundille. Samoin löytyy kyllä kiviläjiä metsässä, mutta ei tunneta, ovatko lappalaisten vai muitten alkuasukkaitten hautapaikkoja. Riimusauvoista kansalla ei edes ole käsitystä. Itse hän tarkkaan seurasi kaikkea kirjallisuutta, mitä historian alalla ilmestyi maassa. Arwidssonin paraikaa julkaisemasta »Handlingar till upplysning af Finlands häfder» oli hän kirjoittanut muistiin kaikki, mikä koski Juvan pitäjän historiaa ja samoin asiakirjat kapinasta Juvalla nuijasodan aikana, jotka Gottlund »Borgå Tidningin» 44 n:ssa oli julkaissut (57). Juvan pitäjän tutkimus oli edelleen hänen mielityötänsä. Suurien paperikasojen ympäröimänä istui ukko työhuoneessaan päivät päästään niin paljon kuin vaan virkatoimiltaan ennätti, ja kirjeissään pohti hän mielellään kysymyksiä Savon ja Karjalan asutuksesta ja vanhimmasta historiasta. Koko tämä monivuotinen uuttera työ on kuitenkin luultavasti mennyt hukkaan, koska näitä papereita ei tiettävästi enään löydy. Ilmastolliset havainnot huvittivat häntä myös suuresti ja niitä hän monta vuotta perätysten toimitti (58).
Kuusi ensimäistä vuotta oli Poppius asunut Ryhälässä, josta hän v. 1839 (59) muutti Huttulaan, kauniin Salajärven toiselle rannalle. Molemmissa paikoissa oli hän saanut rakennuttaa uudestaan melkein kaikki rakennukset, koska edeltäjät olivat jättäneet ne asuttavaksi kelpaamattomaan tilaan.