Edellä mainitusta kertomuksen kokeesta jo käy selville, mikä oli Poppiusen pääharrastus. Hän oli liian paljon historioitsija, totuuden ja selvyyden harrastaja antautuaksensa romantismin hämäriin sokkeloihin. Olihan historia jo kouluajalta asti ollut hänen mielilukujaan ja ylioppilaana hän oli alottanut Juvan pitäjän kertomusta, joka työ sitten läpi hänen elämänsä pysyi hänelle rakkaimpana. Sitä hän vuosien kuluessa yhä vaan tutki, kokoili tietoja sieltä ja täältä, niin että hän kuollessaan luultavasti jätti jälkeensä aika suuren aineskokoelman. Niinkuin sanottu, ovat kaikki nämät paperit joutuneet teille tietämättömille. Yksi todiste Poppiusen historiallisista harrastuksista on säilynyt, nimittäin kirjoitus »Myöhäisesti voitettu tieto ihmisen su-un asuntopaikan, maapallon suuruudesta, muodosta ja millaisuudesta». Tässä hän lyhyissä pääpiirteissä kertoo maailmankaupan historiaa aina Aleksanteri Suuren ajan loppuun, ja sen kautta vähitellen laajenevaa maapallon tuntemista, nojautuen raamattuun, Straboon, Pliniuseen, Herodotoseen, Polybiuseen, Curtius Rufuseen, Palmbladin teokseen »De Rebus Babyloniis & originibus veterum chaldeorum» sekä kirjoituksiin sanomalehdissä.
Kun vielä mainitsen »Viina-myrkystä. Surullinen Tarina. Varoitukseksi ja neuvoksi Rikkaalle ja Köyhälle, Vanhalle ja Nuorelle. Helsingissä 1844» Zshocken tekemä, jonka Poppius saksalaisesta alkukielestä suomensi ja joka ilmestyi 6 osana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, olen luetellut kaikki Poppiusen tärkeimmät kirjalliset työt.
<tb>
Olen tässä luullakseni jotenkin tarkkaan harvojen saatavissani olevien lähteiden nojalla esittänyt Abraham Poppiusen elämää ja vaikutusta. Hänen kirjallinen merkityksensä ei ole suuri, vaikka hänellä runoilijana onkin pysyväinen asemansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Ei se olekaan tämä puoli hänen elämästänsä, joka meitä etupäässä viehättää, vaan hänen luonteensa hienous ja eheys, tuo järkähtämätön, palava isänmaanrakkaus. Ajalla semmoisella, jolloin suomalaisen kieltä halveksittiin, jolloin tuskin kukaan, joka sivistyneen nimeä omisti, tahtoi tunnustaa sitä omakseen, jolloin harvat sitä ymmärsivät ja vielä harvemmat lukivat, Poppius selvään aavisti tämän kielen merkitystä ja suunnitteli sen tulevaisuutta. Hän ei luopunut äidinkielestään, jota hän jo aikaisessa lapsuudessaan Savon sydänmailla oli oppinut rakastamaan. Ei hän runoillut saavuttaaksensa mainetta, vaan sydämmensä kyllyydestä isänmaansa kunniaksi. Poppius on yksi tämän ajan uutisraivaajia suomalaisen kirjallisuuden alalla. Sellaisena hän elää kiitollisen jälkimaailman muistossa.
RUNOT.
ESI-PUHEEKSI.
Koska paisun partasuuksi
Ukko-huonoksi hupenin
Pitäis laata laulamasta
Pitäis hennota heretä
Työstä jonkin joutavasta.
Jota inhovat isännät
Kun ei laita lakkareihin
Kultia ei kunniata.
Moni saattavi sanoa:
»Olis todella tosia
Olis tarvis tarkempia
Kaiken kansamme hyväksi
Suomessamme suudatella,
Toimitella toimen miehen
Kuin on runoille ruveta
Viipyä virren teossa.
Se on työksi tyhmempiä
Miehelle mitättömämpi.
Työtä tuskin turhempata
Täällä taitanet tavata.
Vaikk' on vaimoista valitus:
»Teill' on turhuutta tuhannen
Työn ja vaivan vaativata
Päissänne ja pääryissänne,
Hiuksissanne, hiipoissanne,
Hapsissanne, hatuissanne,
Helmissänne, helmoissanne,
Niin on niistä etu enempi
Kuin on laulun laittajasta.»
Mitä mä polonen poika!
Siihen virkan silmitöinä
Sokiana sopestani?
»Kuules kultanen isäntä!
Kallis Taatto, talon vanhin!
Ken ei muuksi kelvanunna
Se on luojansa luvalla
Tullut sirkaksi tupahan,
Tahi saatu saunasehen;
Niinpä miettisin minäkin
Sirkan lailla lauleskella
Pimiästä piilostani,
Jos sä Suomi suvaitsisit,
Sirkan tahtoisit tapaista.»
Etuja jos etsit multa,
Tämän ijän ihmiseltä,
Nuuruvalta nurkassansa;
Niit' en taitane tarita,
Jos kuinka kurottelisin
Olkia ojentelisin.
Etsi niitä nuoremmilta
Taitavammilta tavoita.
[Painettu Koittareen I, s. 181, hiukan lyhennettynä.]
A. LAULU.
Poika putkella puheli, piika soitti vastuksutta. Tule mullen piika parka! — Milläs juohatat minua? Köyh' on koura, tyhj' on tasku.— Näillä kourilla kovilla, tässä sylissä syvässä kannan sysmän salamaille korven keskikangahille. Siellä syötän, siellä juotan, siellä ruokin ja ravitsen. Kyll' on leipää lehossa, kuin on luita kyynäspäissä nykärätä nostennella tongoistella tanhuata. Saan mää Suomessa sopuni, tilan väljän Wenajässä; Piän mää korvessa kotoa, taikka kultakaupungeissa; Olen oksalla metässä valan varvuista pesäni. Tuulen tiellä tuuvittelen, laulan lauluja omia, linnun virsiä vetelen, linnun virkoa pitelen.