Kurkku kurjalla kähisi:
»Kyypria kylmästä.
Autata armotointa!
Neittä kolme neuvo tänne
Poloiselle pohjan maalle!
Charis kaunoinen pelasta
Karjalaisen kattilasta!
Kuuli Kaarle kuikotuksen
Korvesta kotiinsa.
Kiljasta kimmautti:
»Laukka juokse langoillesi
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä
Tahik' suurempi sukuinen.
Lauri koipesi kotoa
Ailahti ajatus:
»Jänistä jänttevämmän
Pedon ketän peukalolla,
Nyrkin-päällä nyljeskelen.
Sitten mielin miekkonenkin
Saada saksat kotihini,
Kosioiksi koivilleni.»
Väärin polvin ponnistaapi
Suksilla suoremmin
Pyynnille pyssynensä.
Tullen kammahdu, kuin katso:
»Ihme! kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden
Tapioltani tapettu!»
Kaapajaapi kainaloonsa,
Laukasi lankaansa,
Sieppasi silmukasta
Helma-lapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua.
Polvillansa porkan päällä,
Sadatellen sallimusta:
»Niinpä luonto loit minua,
Ikuiseks' itkuksi
Syy-pääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu kuin kauhia kadotus?
Voi jos vielä virkonesit!
Kuin mä koittelen kotona.»
Pisti pirun konttihinsa;
Päinehen päivinehen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähty
Äitelästä äimyksistä.
Nuolen, tuskat tuottavaisen
Laurin laukasi lävitsen.
Lauri tulla tuuhottaapi;
Laskeepi laukusta.
Pedonsa permannolle.
Sepä ensin emännältä,
Että itse isännältä,
Syvät sytytti sydämet,
Kiehto keuhkot kiimohinsa.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa
Rakkauden rahkehita
Ottamahan olka-päille.
Povet poltteli pojilta,
Väänsi mielet miehiltäkin
Nurin narin narrin töihin.
Sen on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut
Polonen poika parka
Itse istut ikkunassa,
Ylen öitä yksinäsi.
Kasvot kuuta katselevat
Ajatus on Aunen luonna