Kaarle kuuli kaikotuksen
Korvesta kotiinsa.
Kiljasta kimmautti:
»Laukka juokse langoillesi!
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä,
Tahik' suurempi sukuinen.»
Lauri koipesi kotoa
Ailahti ajatus:
»Jänistä jäntevämmän
Pedon ketän peukalolla,
Nyrkin päällä nyljeskelen.
Sitten mielin miekkonenkin
Saada koiville kosiat.»
Väärin polvin ponnistaavi
Suksilla suoremmin
Pyynille pyssynensä.
Tullen, kammahdu, kuin katso:
»Ihme! kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden
Tapioltani tapettu!»
Kaappajaapi kainaloonsa,
Laukasi lankansa,
Sieppasi silmukasta
Helma-lapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua
Polvillansa porkan päällä
Sadatellen sallimusta:
»Niinpä luonto loit minua,
Ikuiseks' itkuksi
Syypääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu, kuin kauhia kadotus?
Voi jos vielä virkonisit!
Kuin ma koettelen kotona!»
Pisti pirun konttihinsa;
Päinehen, päivinehen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähty
Äitelästä äimyksistä.
Nuolen, tuskat tuottavaisen
Laurin laukasi lävitse.
Lauri tulla tuuhottaavi;
Laskeepi laukusta
Pedonsa permannolle.
Sepä ensin emännältä
Sitte itse isännältä
Syvät sytytti sydämet
Kiehto keyhkot kiimohinsa.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa.
Rakkauden rahkehita.
Ottamahan olka-päille.
Povet poltteli pojilta,
Väänsi mielet miehiltäkin
Nurin parin narrin töihin.
Sen on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut
Polonen poika parka!
Itse istut ikkunassa,
Ylen öitä yksinäsi.
Kasvot kuuta katselevat,
Ajatus on Aunen luonna.
[Painettu Koittareen I, s. 152, pääasiassa tämän käsikirjoituksen mukaan.]