»Äfvenledes skulle jag vela rätt ljufligen kunna visa Herrar Aurarister att om de och vi alla nånsin skola vinna utlänningars aktning, så skola vi vara oss själfva och icke allting h.e. nihil; vi skola ej gå att bygga på andras litteratur, som nog har byggmästare till öfverflöd, icke med förnämhet förkasta allt eget och ofira krokodiltårar ät Balder och Brage».
[Samaten tahtoisi oikein ihanasti voida näyttää Herroille Auralaisille että jos he ja me kaikki voimme koskaan voittaa ulkomaalaisten kunnioitusta, täytyy meidän olla oma itsemme eikä kaikkea t.s. ei mitään; meidän ei pidä olla auttamassa rakentamaan muitten kirjallisuutta, jolla on yllin kyllin rakennusmestaria, ei ylpeydellä hyljätä kaikkea omaa eikä uhrata krokodilinkyyneleitä Balderille ja Bragelle.]
Mitään yhteistä julkaisua heiltä ei ole ainakaan jälkimaailmalle säilynyt, mutta jokainen osaltaan on kyllä voimiensa mukaan näyttänyt, ettei hänen innostuksensa ollut aivan tyhjää suunpieksimistä. Heidän yhteiset keskustelunsa kai juuri innostuttivat m.m. Poppiustakin kirjoittamaan kertomusta kotipitäjästään.
Kohta kuitenkin muutamat seuran jäsenistä, nimittäin Poppius ja Aminoff jättivät Turun yliopiston muuttaen ajaksi Upsalaan. Vähitellen näkyvät kokouksetkin käyneen aina harvemmiksi ja 1818:n vuoden alussa oli Poppius kuullut Upsalaan, että koko seura oli hajoomistilassa. Sen johdosta kirjoitti hän Sjögrenille (17):
»Högst ledsamt vore om sällskapet skulle upplösas. Du bör arbeta emot det. Där skall ju hafva uppkommit en psalmkommité. Herre Gud hvad det vore ljuft att genom vår morgonrodnad uti sällskapets äteruppblomstrande fä anledning att föreställa sig en ännu större dager. Att genom Porthans återupplifvade anda hoppas intresse för vår historie, för vårt national språk, pä det våra efterkommande icke må blifva en indifferens af Rysse och Svensk ett noll, utan en själfständig nation pä förnuftets och själens områden, då de i politiskt afseende icke någonsin kunna blifva det!»
[»Hyvin ikävää olisi jos seura hajaantuisi. Sinun täytyy vastustaa sitä. Siellähän kuuluu syntyneen virsikomitea. Herra Jumala kuinka olisi ihanaa seuran uuden kukoistuksen aamuruskossa saada syytä kuvailla mielessään vielä suurempaa päivänvaloa. Kunpa saisi Porthanin jälleenherätetyn hengen kautta toivoa syttyvän innostusta historiaamme, kansalliskieleemme, jotta meidän jälkeläisistämme ei tulisi Venäläisen ja Ruotsalaisen välinen olento, nolla, vaan omantakeinen kansallisuus järjen ja sielun puolesta, koska he valtiollisessa suhteessa eivät koskaan voi siksi tulla.»]
Poppius ei kuitenkaan enään saanut tilaisuutta suoranaisesti vaikuttaa seuran elähyttämiseksi ja sen muutkin jäsenet hajosivat vähitellen Turusta eri tahoille.
Kesällä 1817, jonka Poppius oleskeli kotona maalla, oli hän lopullisesti päättänyt muuttaa Upsalan yliopistoon. Hän lähti sen tähden syyskuun lopulla Turkuun, missä hänen oli yhdyttävä muutamiin muihin tovereihin, jotka myös olivat aikeissa purjehtia Pohjanlahden toiselle rannikolle. Matka oli suoritettava n.k. sumpissa, verrattain pienessä, puoliavonaisessa saaristoveneessä. Semmoiseen astui 26 p:nä neljä nuorta suomalaista tiedemiehen- ja kirjailijan-alkua (18), nimittäin A.I. Arwidsson, L.H. Prytz, Abraham Poppius ja G. Fr. Aminoff lähteäksensä entiseen emämaahan täydentämään opintojaan sen korkeakoulussa. Tavallisissa oloissa, kuin ilma oli kaunis ja tuuli suotuisa, suoritettiin matka Turusta Tukholmaan muutamassa päivässä. Mutta nyt sattui nousemaan tavaton pohjoismyrsky, joka painoi tuon pien aluksen oikeasta suunnastaan aina Gottlandin rannikkoa kohden. Heidän onnistui viimein monen kovan ottelun jälkeen ja kärsittyään kylmää ja märkää päästä maalle pieneen Fårön saareen Gottlandin pohjoispuolella. Matka oli ollut sitä vaikeampi, koska heidän oli täytynyt pelastaa sumppiinsa kaikki matkustavaiset ja miehistö eräästä toisesta sumpista, jonka he matkalla olivat tavanneet ajelehtivan haaksirikkoisena, masto myrskyn katkaisemana. Tänne Fåröhön heidän sitten täytyi jäädä melkein pariksi viikoksi odottamaan sopivaa tuulta. Loppumatka kävi onnellisesti ja 28 p:nä lokakuuta saapuivat he viimein Upsalaan siellä olevien suomalaisten ja tuttaviensa suureksi iloksi ja hämmästykseksi.
Kaikki olivat täällä nimittäin jo varmaan luulleet heidän hukkuneen (19). J.J. Pippingsköld, joka Tukholman kautta 11 p:nä lokakuuta oli tullut Upsalaan Turusta, oli kertonut, että he jo viikkoa ennen häntä olivat lähteneet Turusta ja että laivurit arvelivat heidän joko hukkuneen tai ajelehtineen Liivinmaan rannikolle. 15 p:nä oli Gottlund kirjoittanut kotiin sisarelleen pahoin pelkäävänsä, että se laiva, jossa Poppiusen piti matkustaa, oli hukkunut; ja 17 p:nä kirjoittaa hän päiväkirjaansa saaneensa varman tiedon, että sumppi matkustavaisineen päivineen oli joutunut aaltojen uhriksi. »Minä surujn nin nijte, ette olin itkesilmein ja murheinen kaiken päjvä, eikä osana teke mitä», sanoo hän päiväkirjassaan. 22 p:nä kirjoitti hän Sjögrenille ja Yrjö Poppiuselle Abrahamin ja hänen toveriensa kuolemasta. Seuraavana päivänä tuli Upsalaan kuitenkin N.G. af Schultenin kautta sanoma, että kaikki olivat pelastuneet, vaikkei tiedetty miten eikä missä; mutta kun ei tullut mitään kirjettä, ei Turusta eikä Tukholmasta, sammui toivo taas. Vasta 28 p:nä pääsivät he epävarmuudestaan, kun he odottamatta tapasivat Arwidssonin ja Prytzin kadulla ja ja myöhemmin Poppiusen ja Aminoffin majatalossa. Illalla sitten vietettiin suuri riemun ja yleisen veljestymisen juhla Urbergin kahvilassa.
<tb>