Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.
Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu, sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.
Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan jatkoivat matkaansa.
Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa, suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.
Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään, eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.
Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.
Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.
Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.
Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan säkeet:
"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen, se pilvein laidat kauniiks' punertaa, ja taivaan laaja kaari suurenmoinen kuin aavikot nuo laajat leimuaa; ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan näemme sen silloin aina luovan."