Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman valon suojassa.
"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia, eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan. Jumalani, millainen onnettomuus!"
He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.
Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.
Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.
Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat syntiset saisivat elää iankaikkisesti.
Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.
Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.
"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.
"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen kuolemastaan."