Ne tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta metsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten pienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea paukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle, sen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.
Vanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä, tapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat askeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja leikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi nuorukaisten luo.
"Niin", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, "tällä tavoin on noita eläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä saatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että tämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan."
Koska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään, sytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset antiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä leirin ympärille.
VII.
KAUKAISEN LÄNNEN IHMEITÄ.
Ensimmäisinä seuraavina päivinä ei metsästäjillemme sattunut mitään sen kummempaa. He olivat nyt saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin yhtymäkohtaan, josta on vielä parisataa penikulmaa vuoristoon.
Tämä ilahdutti sekä Pierreä että Gaultieria, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut kauempana lännessä kuin Cumberlandin linnoituksessa. Pierrenkin tiedot niistä seuduista, joihin heidän tästä lähtien piti tunkeutua, olivat vain muilta kuultuja. Sen vuoksi kuuntelivatkin he tarkkaavaisesti Jaken kertomuksia sen ihmeistä, sen suuresta riistarikkaudesta, vuoriston äärettömistä metsistä, lumipeitteisistä vuorista, joiden huiput kohoavat taivasta kohti monta tuhatta jalkaa, hämäristä vuorten välissä olevista laaksoista, joihin ei kukaan muu ollut milloinkaan astunut kuin ehkä joku kuljeksiva intiaani, kimaltelevista järvistä ja kuohuvista koskista, hirvittävistä jyrkänteistä ja erämaista, joissa ei ollut jalan liikkuvaa eikä siivin lentävää, tuskinpa minkäänlaista kasvullisuuttakaan. Tällaisia ja muita ihmeitä kertoi Jake, eikä hänen kuvailunsa riistänyt todellisuudelta mitään sen mielenkiinnosta eikä kauhuista.
"Pojat", sanoi hän huitaisten kädellään länttä kohti, "tuolla ovat maat, jotka väikkyvät aina metsästäjän mielessä. Noitten vuorten rinteillä on riistaa tarpeeksi armeijankin ruoaksi puhumattakaan majavista. Kokosin sieltä eräänä pyyntikautena kymmenen kimppua majavan nahkoja, mutta menetin ne kerran taistelussa mustajaloille. Ne ovat suurenmoisia seutuja, aivan varmasti, ellemme ota huomioon noita intiaani-roistoja. Siellä onkin pidettävä silmät auki, pojat, tahi muuten saattaa tukka lähteä päästä hyvin nopeasti.
"Mutta puhukaamme metsistäkin sananen puolueettomasti. Vuorten rinteillä kasvaa penikulmittain niin solakoita puita, ettette sellaisia ole ikinä nähneetkään. Siellä on kahdensadanviidenkymmenen jalan pituisia mäntyjä niin tiheässä kuin tuvan nurkalla olevassa pinossa halkoja. Alue on sekä etelään että pohjoiseen satojen penikulmien laajuinen, ja erittäinkin idässä ovat puut suuria. Suuria puita ei ole ainoastaan siellä täällä, huomatkaa se, vaan melkein jokainen puu on oikea ihme. Kirkkaanakin päivänä on noissa metsissä niin pimeä, että tarvitsisi melkein kynttilän nähdäkseen. Ja sitten nuo vuorten lomissa olevat laaksot järvineen, jotka ovat täynnä taimenia, ovat suloisimpia paikkoja, joissa metsästäjä voi rauhassa viettää yönsä, sanon sen teille suoraan.