Tämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle eikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat tarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan kapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät he pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin, vaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella pannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista jyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien tavatonta taistelua.
Melkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi tilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon mahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä tapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet hurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen kummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran nopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta. Tuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä hyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki sen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään epäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat aseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli heillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista näkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan tähdätyille heittoesineille.
Heidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys jo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan paljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten särmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä. Satoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita hurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat niin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen silmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.
"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni", sanoi Jake, "mutta meidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo. Katsokaa", lisäsi hän, "kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan jalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä."
Sanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken kuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat joen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä noustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.
"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat", kuiskasi Jake, "ja pitäkää varanne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme varmasti kaikki hukassa."
"Mielestäni", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, "olisi meidän parempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe kymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —" Häikäisevä salama keskeytti hänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan selvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät, veneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota seuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja korkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.
"Kävi, kuten otaksuinkin", sanoi Jake. "Nuo roistot huomasivat veneemme tämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin ennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee heidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän kosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että voitamme."
"Ellei", sanoi Pierre, "niitä ole jo sielläkin."
"Luulen, ettei meidän tarvitse sitä pelätä", huomautti Jake. "Nuo roistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei niitä ole sen enempää kuin näimme."