Villit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana ryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka metsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin hurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon, jolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät uskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta metsästäjät olivat heitä voimakkaammat.
"Niiden huudoista päättäen, Jake", sanoi Pierre, "ei noita roistoja ole puolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai mitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin ne helposti saavat meidät ammutuiksi."
"Ajattelin juuri sitä", vastasi Jake. "Kun kuu jälleen peittyy pilviin, hyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian lopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti laukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani."
Muutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään varjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat piiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien yli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat heidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien vihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan Jaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään voimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin metrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen raapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin kimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui nopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion lohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin joutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa antaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua, hyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran, intiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä. Samalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri aikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten selälleen kuolleena.
Pierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi punanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei näkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin tuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan päässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo johdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen puolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka koettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi Pierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä vaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka oli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle avuksi.
"Kiitoksia, pojat, avustanne", sanoi Jake. "Saavuitte juuri oikeaan aikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään liiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo teidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella ensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni. Silloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa jälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne ahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen vuoksi jouduin hieman erilleni teistä."
Pierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun, jota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.
"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme", sanoi Jake. "Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin tukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen olisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä ja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme jotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan kumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja." Sanottuaan sen kumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen ja kääntäen tämän selälleen.
Kuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat kasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus kiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat kääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta päänahan.
"Suuri Columbus!" huudahti tuo omituinen vanhus, "ellei tämä voita kaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan tänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten, onko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä."