"Vuoristolampaita!" sanoi Jake.
"Suursarvia!" huudahti Pierre.
Kaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien läheisyydessä olevien kallioiden taakse.
"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun", sanoi Jake. "Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen suojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne."
Vanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen joen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui Saskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat. Päästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin. Tuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa, etteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin nopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa huomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä, joka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan Jaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut syötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka seisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.
Nuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen levottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha Jake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui nuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja kalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa, hyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen, kaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset syöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi nyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun poikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.
Pierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat metsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät harvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän kuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.
Suursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja hedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan korkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä omituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja jyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän eläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin kotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa enemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain kertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä olivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen ja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä lieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä sarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut näkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän oli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita eläimiä eteläisessä vuoristossa.
Vuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä neljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua suuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä naulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat neljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin hyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin kallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa eli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin tavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen vuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys, sillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi talvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.
Eläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan tahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty viisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu marraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan yksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien sarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa kuiluissa.