"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta päästää niin monta sisään."
"Sanopas muuta", keskeytti Jake. "Ne olisivat nylkeneet päänahkasi käden käänteessä."
"No niin", jatkoi Pierre, "ilmoitin päällikölle, etteivät he voineet päästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin hänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän paaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan heistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja laskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan. Käskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet linnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja sulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti ulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi hänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama raollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut antaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen pihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin häntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti sattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta pihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen ympärilleen.
"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea oven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja kuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen lujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut villijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään kuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään sotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin. Lyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen ilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen yhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten kiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin huomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään, tiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä tynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin siellä väristen kohtaloani.
"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he jatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen merkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa suorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien ylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he eivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun vaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille sotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama oli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän pujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän horjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn vaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla."
"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre", sanoi Gaultier, "olisi hän epäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti."
"Varmasti", myönsi Pierre, "sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei revolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa vastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan varma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa. En huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he makasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan yksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan, sillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon miehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.
"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita. Koettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin lattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi kipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone ilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten liekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi ovea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti murskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme yläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat olivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin aiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää ollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni. Useat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden oikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi Suuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet palasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat yleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän mielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä päivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan. Siten sain nykyisen nimeni."
Näin loppui Pierren kertomus.
"Olipa siinä vähällä käydä hullusti", sanoi Jake. "Saat kiittää onneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi koskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi olla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen tultuaan?"