"Onko sinne vielä pitkälti, Jake", kysyi Pierre, "johon te sanoitte meidän jäävän talveksi?"
"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun noin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin valtioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta noin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin kolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää."
Seudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta korkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan, jossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon he olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet hyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen päässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista edellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten käsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita ja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli virkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan tuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin, jonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja juomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät mestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä, ettei matka vielä hetikään ollut lopussa.
"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät siitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin noilla auroillaan ja muilla vehkeillään", sanoi hän. "Olen aina huomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin ei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta hommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan raitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä terveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen vaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman sitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte."
Gaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. "Minä puolestani", sanoi hän, "voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani turvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani itään olen teidän kaltaisenne, Jake."
"Voithan opetella, poikaseni", vastasi Jake. "Kun olet katsellut vuoria niin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin."
"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake", sanoi Pierre. "Nisu- ja maissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin."
"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma siitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne", vastasi Jake.
"Mutta silloin", jatkoi Pierre, "tyydyttäisi aiheuttamanne vaara varmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit ampua teidät kostaakseen häviönsä."
"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni", sanoi Jake. "Minulla ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan paljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden aura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria raukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma."