"Vanhoja karvoja ja nahkaa", sanoi hän tarkoittaen härkiä. "Ne ovat niin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme", lisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut vasikoita. "Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne hyvässä lihassa." Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta he päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin menemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.
Hirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat laiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon ja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä hangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin syöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan ulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi saman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen suojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet lepäsivät.
Tämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat senvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen, ja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista määräpaikalleen.
Välimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä tiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän pääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri härkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se oli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja Gaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman. Hän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti painoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän ampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta Gaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka oli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka laukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.
Poistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja juostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka kiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa pysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti kyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut erottaa siitä muuta kuin sanat: "Ole varovainen!" Hän oli sillä hetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa selville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän poistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen tulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat yhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.
Tähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti olivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat kumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun polku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten eläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen, että hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän jatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän läpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon, mutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä ne olivat.
Hengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen juurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni haavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan siitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän huomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: "Tämä ei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla tyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa." No niin, sitä ei voitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.
Etäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt, huomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota pitkin hän oli tullut paikalle. "No, mitä sen on väliä", ajatteli hän, "toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut leiriin."
Käveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä kulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä päin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin, joista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale nyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta niistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja sammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten hän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta siinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että jokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla, ja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun luokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää jonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.
Hän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu, mutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei muistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan. Hän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi "ympäri kiertäminen", kuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä, jotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake ja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan leiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän, että toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja sekin hetkellinen lohdutus haihtui.