Tämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen tasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa paljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä enemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä kumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa niin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia. Niiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin tällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion puoleensa.
"Tuolla on muudan koirayhteiskunta", sanoi hän viitaten toiselle rannalle. "Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista ilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se on aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan vain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian."
Nuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä eläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi heilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui pesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi nopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä? Nuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.
Kun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: "Luultavasti ahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme."
Pierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi kanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle rannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut levottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän edustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan jäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka vastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren lähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja haukkuen kimeästi.
Heti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin kiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.
Pierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes hän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet pudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen kaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.
Tähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin päähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan kanoottiin ja palasi toveriensa luokse.
"No mutta!" huudahti Jake. "Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi tänne?"
"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?" kysyi Pierre. Vanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre nauraen sanoi: "No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin siitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on", lisäsi hän heittäen sen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan kuolontuskissa.