Se tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki muiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti paistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista leiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.
Illan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta hiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka olisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin — nimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien hetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi paljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:
Kaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta karhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota kuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri sivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen syövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä vedestä, kun Jake äkkiä huudahti: "Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee muudan tukki meitä kohti!"
Tuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa silmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka painoi heidät kallioita vasten.
"Melokaa, pojat", huusi Jake, "melokaa henkenne edestä! Se on ainoa pelastuksemme!"
Kaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona olevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten taakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt kanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.
Heidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi hurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä. Noustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen esteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt painoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo olevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin pyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin oman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka ojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan ehdotusta tarvittu toteuttaa.
Kun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan putoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden mustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa riistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä vedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti kiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät kiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet kanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti itäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.
"Olipa se onnen kallio meille", sanoi Pierre. "Ellei se olisi tullut väliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet."
"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei ole selvä", sanoi Jake. "Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme, kuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa."