"No vaikkapa niinkin", sanoi Pierre, "on se nyt kumminkin ohi eikä siitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä jatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja iltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis."
Jake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat ampuneet karhun. "Siellä on enemmän polttopuitakin", sanoi hän, "ja ehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle ja me voimme ampua niistä muutamia."
Metsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät suuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja karhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.
XIII.
AROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.
"Pojat, missä arokoira on?" kysyi Jake. "Se ei ole kyllä niin maukas kuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen lihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman."
Gaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan karhua vastaan.
"No, mitäpä sen on väliä nyt", sanoi metsästäjä, "kun meillä on parempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat, nuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän enemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat kirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran erään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi penikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli kuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia, heinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira vieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!" ja metsästäjä nauroi oikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.
"Kuulkaahan, Jake", sanoi Gaultier kehoittavasti, "etteköhän kertoisi meille hieman noista arokoirista palan painoksi."
"No, olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua sanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen pääasiallisen sisällön.