Joki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut ja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja sekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja metsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko murmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea kohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista oli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut ja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu hypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta kauhistuttavana.
"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!" kuiskasi Jake. Katsoessaan ampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä tappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin epäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen lihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi pureksia.
"Pojat", sanoi Jake, "siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän ensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden."
Harmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan väristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa suuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä paukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: "No nyt!"
"Eläköön!" huudahti Jake rientäen paikalle. "Saivatpa ne turkkiinsa, korvennettavat. Ah, kultaseni", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden häntään, "sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii vanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni."
Pierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun raadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi vielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti sen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät kanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton heittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä niiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa leirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat raadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä. "Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle", sanoi Jake. "Luultavasti saamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne eivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä voitte olla aivan varmat."
"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?" kysyi Gaultier.
"Aivan varmasti", sanoi metsästäjä, "mutta kun se tuntee sen karhun raadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se sitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin sanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se melkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä katsomaan."
"No niin", sanoi Pierre, "onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että menemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?"
"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?" huudahti Jake ihmetellen Pierren rohkeutta. "Kun taistelu on kysymyksessä, silloin olen aina mukana."