Päätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki odottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät kyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin, samoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen aikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua ja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän urhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa niin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen aikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat, Niin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja piiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.
Aika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun jotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden kohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan ennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa tuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se kalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että se hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat olleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he kuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen metrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia minuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: "Luullakseni on odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä varmasti kuin olen syntinen ihminen."
Veri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he varovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka kuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin näyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui silloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän maalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen istuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.
Karhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se lähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen näkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun miehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti. Se nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota metsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: "No nyt, pojat, on meidän vuoromme!"
Nuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin piilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan hirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin, joka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti välittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren metsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake huusi: "Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!"
Gaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi ei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja meloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa takaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti veneen jälkeen.
"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!" huusi Pierre. "Älä päästä sitä näkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!"
Gaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi työ pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin vaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin vaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin, ja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä silloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti olisi heti kaatunut.
Rannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen veteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä hirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se halkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.
Melkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista. Se sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi virtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi nopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän taakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan kanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion ja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.