Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain, on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä parveakaan.
Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien, oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä, että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.
Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.
He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa, sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei riistaa ollut saatavissa.
Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.
Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut huomannut venettä.
Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena kellumaan veden pinnalle.
Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.
"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.
"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti, näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."