He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä. "Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin, koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.
"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."
Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon. Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken varalta.
Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.
Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta, sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen poikki.
"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."
Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan. Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle itselleen.
Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille seuraavaa:
"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa. Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui, juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."
Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"