Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten kukkien tuoksun kyllästyttämä.
Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa, sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.
Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten tapaan.
Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua. Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan asentoon kapealle reunakkeelle.
Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas. Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita vasten.
Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan. Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä. Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin, elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.
Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa. Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti, ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti, vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten raskaasti pohjalla oleville kallioille.
Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti. Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta, ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.
Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä. Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.
"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"