Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa, joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi. Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.
"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."
Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan. Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.
Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.
"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."
"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"
"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.
"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,
ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.
Nouskaamme maihin koettamaan."
"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta, ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."
Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin, joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.
Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.