Niin muuttumattomasti hän myöskin uskoisi nuoreen aatelisneitoon, kun hänestä tulisi hänen vaimonsa, niin sokeasti hän häneen luottaisi. Olisiko neito sen arvoinen?
Raskain askelin Paul kulki edestakaisin. Sivuovesta, joka vei Johanneksen huoneeseen, kuului tasaista, tahdikasta hengitystä. Hän kuunteli sitä. Joka saattoi niin rauhaisin mielin, niin terveesti nukkua kihlauksensa edellisenä yönä, joka saattoi niin varmasti ja itsetietoisesti ajatella tästä vielä kyseenalaisesta kihlauksesta, se oli siinäkin asiassa ainutlaatuinen. Ja joskin se hirveä lastentauti, jota nimitetään rakastuneena-olemiseksi, saattoi muuttaa toiset miehet perussävyltään, ja joskin myös Paul Gordon oli useammasti kuin kerran sellaisessa tilanteessa tuntenut olevansa uskoton itseänsä kohtaan, — tuon miehen ei kävisi niin. Hän voittaisi kaikki vaarat, olisi sen jälkeenkin entisensä, olkoonpa hänellä vaimo tai olkoonpa hän ilman naisellista vaikutusta, mies ja ystävä. — Ja Paul sulki varovaisesti ikkunan.
Kun talon isäntä seuraavana päivänä aamunkoitteessa valppaana ja kylliksi nukkuneena nousi, työhön valmiina, pitkävartisissa saappaissa hevosensa selkään, ratsastaakseen pelloilleen, nukkui vieras syvästi, unia näkemättä.
II.
Oli myöhäinen iltapäivä. Postinkantaja oli juuri lähtenyt täysinäisin säkein. Herra Heilwig astui ystävänsä luokse: "Tuletko kanssani?" — He nousivat tuttuihin isopyöräisiin, kahden itsekasvatetun ruskean hevosen vetämän metsästysvaunuihin. Johannes ajoi. Pienen ruohokentän ympäri, ulos pihaportista, halki kylän sitä mentiin, ja nopeampaa juoksua valtamaantiellä, joka kulkee luotisuorana kahden korkean poppelirivin lävitse aina lähimpään kaupunkiin asti.
Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti. Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen. Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä, mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.
He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.
"Siis kuitenkin Markowien luokse?" kysyi Paul.
"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi, sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan? Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja niin — nyt me olemme perillä!"
Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus. Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut, ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah, minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä — rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."