Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä. Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.
"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni vielä eläessä?"
"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä
Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"
"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „ ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."
"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen, Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."
Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä, nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien- ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse, herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin…"
"Että hän on korjannut minut maantieltä ja tehnyt minusta ihmisen."
Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"
"Taidemaalaaja. Ettekö sitä tietänyt?"
"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette tehnyt oopperan?"