"Olen tehnyt sellaisenkin."
"Ja kirjoittanut useita nidoksia runoja?"
"Pidättekö sitä moitittavana?"
"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".
"Sitten te olisitte onnellinen."
"Ettekö te ole onnellinen?"
"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"
Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".
Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. — "Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin on odotettavissa."
Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta. Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei liikahtanutkaan nojatuolissaan.