"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."
"Näittekö sen?"
"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa."
Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat, ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.
Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären, mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän ehdottomasti hätkähti.
"Ettekö laisinkaan tiennyt sitä?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Kyllä, mutta…"
"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on. Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita. Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin rappeutua ja…"
He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää. Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän ja kohotti lasiaan Johannekselle.
Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"