Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä pian kuin oli syntynytkin.
Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle — tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka hyvä sinä oletkaan!" — —
"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"
"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa…"
"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä, joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan" — hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut. Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa tehnyt, on koituva parhaaksi."
"Toivokaamme niin", mutisi Paul.
III.
Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus, se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä, — mutta ennen kaikkea setä Johannesta.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän, sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan. Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen, joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.