Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta, kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa elämässä, uutena ihmisenä.
Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman kainalosauvoja.
Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon. Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.
Niin kului joitakuita vuosia, kunnes hänet nähtiin uudelleen
Heilwigshofissa.
Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle, tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.
Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven, joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas, vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut parantuvansa siitä.
Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa, joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut, jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten ennen, valmis auttamaan?
Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli, kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana, suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona, vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".
Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.
"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle, tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te… mutta nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta, siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä, saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."