"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän kasvonne ovat pysyneet ennallaan."
"Niinkö? Oletteko todellakin sitä mieltä?" kysyi Willfriede vitkaan.
Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö, joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa palvelijaa.
"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että nimen."
"Se on hänen kaltaistaan."
"Mikä?"
"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut, jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."
"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja ruma?"
Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"
"Ei mitään." Hän pudisti päätään.