"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät…"
Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma kuin kaunis."
"Ja miksi toivoitte itsellenne kauneutta?"
"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja kuuluisin vain hänelle."
"Te olette lapsi."
"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te sitten rakasta kauneutta?"
"En", vastasi Paul kovaa, "minä vihaan sitä".
Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.
"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".
"Mikä? Onnellisena oleminenko? Arveletteko, etten minä sitä tahtoisi?"