"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen, mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan taaksepäin…"

"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin, se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä, jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi, että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä. Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."

"Ja te?"

Paul oli vaiti.

"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia, kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa väkeä."

"Luetteko Montesquieuta Johanneksen kanssa?"

Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja…"

"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita: minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä? Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen. Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia? Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja, musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään kokonaisesti."

"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen alalle?"

"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput? Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen, että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä eivät voi… On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte, rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita. Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella, tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen…"