"Silloin annatte liian pienen arvon taidollenne."
"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"
"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."
"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä saarnaamaan minulle siveyttä?"
Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella. Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua… herra Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."
"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."
"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin, vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja…"
"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille paremmin."
"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." — Hän riensi sieltä nopeasti.
Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa, Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa sisimpänsä?