Kun Paul Gordon oli jäänyt yksinään, työnsi hän ikkunan auki. Ulkona oli hiljaista. Isoista karjarakennuksista, jotka ulottuivat oikealle ja vasemmalle leveästä, kaksikerroksisesta päärakennuksesta ja kartanon muuriin saakka, sulkien sisäänsä neliskulmaisen pihan, kuului silloin tällöin nukkuvien eläinten hiljaista korinaa ja kuorsausta. Diana makasi valkoisessa kuunpaisteessa portailla oven edessä. Sekin näytti rauhallisesti nukkuvan, pää etukäpäliä vasten painettuna. Mutta kun vartija jokatuntista kiertoaan tehdessään saapui, nosti koira hienoa kuonoaan ja päästi lyhyen, hillityn äänen merkiksi siitä, että se oli varuillaan.
Paul nojautui viheriään lehdistöön, — villiviini, joka kasvoi talon seinämällä, oli tunkeutunut sisään ikkunan luona olevasta reiästä ja kasvatti täällä huoneessakin lystikkäästi köynnöksiään ja kovia rypäleitään, jotka eivät koskaan kypsyneet; kuinka hyvin hän tunsikaan jokaisen äänen, jokaisen liikkeen talossa ja pihalla.
Ensi kerran tänne tullessaan oli hän, kuten Johannes oli sanonutkin, ollut melkein vain pieni poika. Hän oli karannut vanhempiensa luota. Herra Heilwig oli tavannut maantiellä tuon nuorukaisen, joka oli ollut väsynyt koko päivän päämäärättä kuljeskeltuaan ja oli ottanut hänet mukaansa, kyselemättä paljonkaan, mistä ja mihin hän oli matkalla.
Tilanomistaja oli silloin myöskin tuomari; tavallisesti hän rankaisi ankarasti maankiertäjiä. Mutta tämä kalpea kulkuri, sateenliottamassa ja siitä huolimatta kuitenkin vielä huolellisessa puvussa, epätoivoisen synkkine ilmeineen, joka itsekään tietämättä kuinka oli eksynyt näille seuduille, tämä oli sentäänkin vielä liian nuori, eikä hän muutoin ollut tehnyt mitään todistettavaa rikostakaan, joka olisi tehnyt hänet kypsyneeksi kylänvankilaa varten. Niinpä Heilwig majoitti hänet, vanhan Friedrichin kauhuksi, oman makuuhuoneensa vieressä olevaan siniseen kamariin, jossa hän saattoi pitää nuorukaista silmällä.
Tässä samassa sinisessä kamarissa Paul teki hänelle seuraavana päivänä tunnustuksensa. Hän oli varakkaiden ihmisten lapsi. Gordonit harjoittivat Hampurissa, johon heidän esi-isänsä, muuan varovainen, säästeliäs skotlantilainen, oli sata vuotta sitten siirtynyt, suuressa arvossa olevaa kauppaa, olivat kaikki erittäin kunniallisia, kelpo ihmisiä. Äiti ei voinut milloinkaan oikein ymmärtää, mikä oli tähän ainoaan hänen oivallisesta lapsiparvestaan vuodattanut sellaisen vieraan pisaran, että hän ei halunnut kulkea auottua uraa. Hän itse tiesi sen aivan liiankin hyvin. Nähtyään neljäntoista-vanhana, kuinka hänen äidistään, vanhemman Paul Gordonin leskestä, oli tuskin kaksitoista kuukautta tämän kuoleman jälkeen tullut Hermann Gordonin vaimo, silloin muuttui hänen verensä; hänen "ylevä henkensä" häiriytyi, kuten oli käynyt Hamletin. Nyt hän ei voinut enää mukautua. Hän vihasi kaikkea, mitä nuo toiset rakastivat. Mistään hinnasta hän ei tahtonut tulla siksi, mikä hänen isäpuolensa oli. Ja kun vanhemmat eivät antaneet hänelle lupaa siirtyä toiselle uralle, oli hän karannut heidän luotansa.
Herra Heilwig oli silloin kuunnellut rippiä vaiti ollen. Hän ei tosin tiennyt paljoa Hamletista. Mutta hänellä oli itsellään ollut äitipuoli. Ja kun hän ei ollut elänyt tämän kanssa parhaimmassa sovussa, niin hän ymmärsikin nuorukaisen katkeroittavan, polttavan tuskan. Siitä huolimatta hän päätti, että Paulin pitäisi ensin palata omaistensa luokse ja pyytää heiltä anteeksi. Hän saattoi hänet Hampuriin, mikä silloin, viisikymmenluvun alkupuolella, kun ei vielä ollut suoraa rautatieyhteyttä, merkitsi monipuuhaiselle tilanomistajalle varsin suurta ajanhukkaa.
Kuultuaan siellä vanhemmilta, että pakolainen oli puhunut totta, ettei mikään pahempi syy ollut saattanut häntä lähtemään sieltä, ja nähtyään nyt, kuinka äiti häpesi ja kuinka isä kohteli häntä halveksien, nuorukaisen itsensä esiintyessä uhmaavin ilmein ja näyttäessä heidän kanssaan seurustellessa huonoimmat puolensa, sekaantui Heilwig lyhyesti ja päättävästi asiaan. Ennen kaikkea, selitti hän, on tarpeen, että kalpea, liian nopeasti kasvanut poika voimistuu. Ja siksi aikoi hän, Johannes Heilwig, ottaa hänet mukaansa maalle, jossa hän voisi oppia tekemään ahkerasti työtä ja lepäämään rauhallisesti. Mitä muuta olisi tehtävä, se nähtäisiin sitten.
Vanhemmat suostuivat ilomielin. Nuorukaiselle tuo ehdotus tuli aivan kuin pelastajana. Kun he molemmat yksin istuivat kyytivaunussa, oli hän tarjonnut vanhemmalle miehelle ystävyyttään kiitokseksi tämän vapauttavasta teosta. Herra Heilwigin täytyi hiukkasen hymyillä. Mutta sitten hän otti ojennetun käden omiinsa. "Hyvä, jos tahdot olla ystäväni, niin osoita se olevasi sillä, mitä teet. Että minä olen sinun ystäväsi, sen sinä olet nähnyt."
Siten oli käynyt niin, että Paul Gordon vietti yhden vuoden Heilwigshofissa muiden nuorten harjoittelijain kanssa. Eipä niin, että hän olisi tällä ajalla oppinut maataloudesta paljon enemmän kuin sen, missä puutarhan puissa parhaat ja mehukkaimmat kirsikat kasvoivat ja kuinka viljan korjuussa helpoimmin lunastaa itsensä vapaaksi suudelmalla. Tosin vielä senkin, kuinka kypsyvinä kellertävien viljapeltojen yläpuolella kiuru kohoaa korkealle kaukana, kaukana autereessa, kuinka ruskealäikkäiset lehmät seisovat viheriällä niityllä taustanaan sininen taivas, ja kuinka ylhäällä pään päällä pilvet kiitävät, niin että sydämessä syttyy kaipuu päästä niitä seuraamaan. Kun vuosi oli kulunut, tiesi hän vielä varmemmin kuin ennen, että hänestä saattoi tulla vain maalaaja.
Heilwig oli tässä ajassa niin mieltynyt uuteen asuintoveriinsa, että hänestä tuntui vaikealta päästää hänet luotansa. Hän olisi mielellään tehnyt hänestä maamiehen. Kaikkien sisaren- ja veljenpoikien, serkkujen, alamaisten ja palvelijain joukossa, jotka odottivat häneltä avustusta ja joille hän oli vain rikas setä, mahtava tilanomistaja, jonka puoleen he kääntyivät vain apua saadakseen, näytti tuo ainoa, joka ei pyytänyt muuta kuin ystävyyttä, hänestä harvinaiselta, kuin valkoinen korppi. — Paul ajatteli, kuinka tuo vakavan käytännöllinen mies oli ymmärtäväisesti suhtautunut hänen unelmiinsa ja kuinka hän, joka tiesi niin perin vähän ulkomaailman elämästä, eikä taiteesta ja maalaamisesta mitään, piti mielensä ja silmänsä avoinna kaikelle, mikä koski ystävää. Nuori maalaaja oli kurjistellut aika lailla. Hampurin Gordonit pudistelivat päitään. Heilwigit ja Müllerit olivat arveluttavan happamen näköisiä, puhuivat synkkiä arvoituksen sanoja. Johannes hymyili — siinä kaikki, mitä hän oli vastannut valituksiin ja syytöksiin, joita eri tahoilta tehtiin hänen suojattiaan vastaan. Kun hän kerran oli ottanut nuorukaisen hyvään suureen sydämeensä, pysyi tämä siellä niin lujasti ja varmasti, ettei mikään saattanut ajaa häntä sieltä ulos.