Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi, ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."
"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo levolliset sanat koskivat kylmentävästi.
"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa…"
"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"
"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä — "se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä, kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen. Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle. Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."
"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"
"Kenties; voi niin olla."
"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".
IV.
Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi Heilwigshofiin."