Ja Paul Gordon suostui siihen.
Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine, polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine täyttymättömän-kaipuineen.
Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään. Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen, seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.
Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään, vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan, jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia, käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.
Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.
"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"
Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede.
Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."
"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua… Ei, sitä te ette tee."
"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul sanoo, olekaan kaunis."
"Ei oikeastaan kaunis!"