Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja valkea nuori niska… — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että siitä voisi tulla hyvä kuva".
"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi sinua taiteeseesi".
"Kenties…", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia, joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka kestää halki vuosisatojen."
"Kaipaatteko sitten niin kovasti kuolemattomuutta?" kysyi
Willfriede-rouva.
"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista, runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada, luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka tomuksi muuttuu ja katoaa."
"Ei", sanoi Willfriede, "sitä ei toivo itselleen".
Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä, heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa. Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi malliaan.
"Se ei ole oikein", sanoi Willfriede-rouva kerran.
"Mikä? Ettäkö keskeytän työni?"
"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."