"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."
Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää.
Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."
Ja Paul ryhtyi jälleen työhön.
Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."
Hän luki runosäkeet, jotka yöllä olivat hänen ajatuksissaan muodostuneet.
Willfriede-rouva katsoi häneen vakavasti, milt'eipä suruisesti.
"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme ja saamme tehdä vain yhtä?"
"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään, "minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat. Mutta teillä…"
"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin, jolle runo oli kirjoitettu.
Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.