"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."
Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi suoraan eteensä.
"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen, "ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä kaikelta raa'alta ja pahalta".
"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan, en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata. Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen…"
"Oletteko te sitten onnellinen?" kysyi Paul.
Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella? Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."
"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä, minä tiedän sen. Ja sentään… Niin, Johannes, minä tulen jo."
Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa, auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.
Ja Paul Gordon seisoi portailla talon edessä ja katsoi heidän jälkeensä.