"Katsohan, Diana on tuolla! Tuo kelpo koira nähtävästi tuntee minut vielä. Se on ihmeteltävää. Erittäinkin, kun se on narttu."
"Paul, tule takaisin ikkunastasi."
"Kuten käskette, herra Heilwig."
"Istu tähän."
"Mitä teidän itsevaltias majesteettinne suvaitsee vielä toivoa?"
"Että puhut järkevästi. Et kai sentään voi todenteolla uskoa, että ajatuksenkaan, yhden ainoan henkäyksenkään vertaa haluttomammin tahtoisin saada sinut tänne, tahtoisin olla ystäväsi siksi, että aion ottaa vaimon talooni?"
"Olen rohjennut ajatella jotakin sellaista. Sinulle ei ole, luulisin, aivan uutta se, että rakkautta pidetään maailmassa huumaavampana juomana kuin miesten välistä ystävyyttä."
"Rakkaus? Kenties, sellaisena kuin sinä sen ymmärrät. Sinä tiedät, että olen tukeva ryyppymies ja voin sietää varsin paljon; viini ei niin pian nouse päähäni. Ja sitten — onko se sitten viiniä? Tähän saakka on ystävyytemme ollut minulle ja on luullakseni vast'edeskin oleva sitä, mikä tekee elämän rikkaaksi ja iloiseksi. Että sinä, Paul, sinä, saattaisit tulla mustasukkaiseksi nuoren tyttöparan takia, sitä en olisi voinut uneksiakaan."
"No niin, minä olen sitä, mustasukkainen ja epäluuloinen yht'aikaa. Kaikki huonot ominaisuudet, mitkä saattavat ihmissydämeen kätkeytyä, ovat minussa. Minä en tahdo, että täällä ja sinussa muuttuu mitään. Sinä olet minulle ainoa ajatusteni lennon kiinnekohta, kun elämä on heitellyt minua sinne tänne. Enkä minä usko onneen, jonka minulle ilmoitat. Vaikka en vielä edes tiedä, minkä näköinen se on ja kuka tämä onni on."
"Sinä et usko siihen? Luullakseni sinun kuitenkin pitäisi tuntea minut ja luottaa minuun; minä tiedän, mitä teen. Minä aion mennä naimisiin kreivitär Willfriede Markowin, vanhan, oppineen kreivin tyttären kanssa."