"Tosiaankin, sitä en vielä laisinkaan ajatellut. Kuinka vanha sinä sitten oikeastaan olet? Kun tutustuimme toisiimme, niin sinä olit, — odotahan, — sinä olit…"
"Sanokaamme: noin neljänkymmenen vuoden vanha."
"Siitä on kulunut paljo aikaa. Vuosikymmen, vai kaksiko, sinusta sitä ei näe. Mies, kuinka voi pysyä niin nuoren näköisenä! Luulenpa, kun sinua näin katselen, että sinua tänäänkään tuskin vielä pidettäisiin neljänkymmenen vuoden ikäisenä. Eihän sinulla ole laisinkaan harmaita hiuksia ohimoilla, ja sinä kuljet niin reippaasti kuin olisit vielä nuorukainen."
"Sen tekee maaseudun ilma."
"Minä sitävastoin —"
"Niin, kun vieläkin ajattelen, millainen sinä silloin olit, hintelä, keskenkasvuinen poika, silmät palavat, tukka pitkä, pörröinen, ja olkapäät…"
"En ole tullut senjälkeen kauniimmaksi. Ja mitä liehuviin taiteilijakiharoihin tulee" — Paul sipaisi kädellään korkealta otsaltaan pari harmaansekaista suortuvaa taaksepäin, — "niin ei minua niistä enää moitita".
"Olenko minä tehnyt sitä milloinkaan? Minusta tuntuu siltä, ettei ainoatakaan ihmistä saisi tuomita niin ulkonaisten seikkojen kuin liehuvan tukan tai aatelisen nimen takia. Minä, joka, kuten usein olet sanonut, elän täällä lihavalla vehnämaalla karjan ja peltojen hyväksi, minä olen oppinut pelloistani, että ei saa tuomita mitään, jota ei ole tutkinut sisimpiä pohjamultia myöten."
"Hyvä, en sano enää mitään häntä vastaan siihen saakka kuin olen oppinut hänet tuntemaan. Rakastaako hän sitten sinua?"
"Kuinka minä sen voin tietää?"