Klytaimnestra lähtee linnaan.
Oi valtava Zevs, oi armias Yö,
sinä loistavan kunnian suoja,
joka saarsit Ilion tornit niin
tuho-verkkohos, ett' uro ei pakohon,
ei laps' sen poimuja päässyt, tuon
häjyn orjuuden
häpeää, joka kietasi kaikki!
Siis Zevsiä, vierahien jumalaa
ylistän, joka tuon teki, aikaa jo
Aleksandroa tähdäten jousellaan,
jott' aiattomast' ei ampunut ois
vasamaans', ei pilvihin hukkaan.
KUOROLAULU.
ENSI KUORORIVI.
Niin lens' Zeyn nuoli, iski vamman, (1. säkeistö.) mi kyll' on kansan nähtävissä. Hän[41] korjas työnsä palkan. Vaan ken väittää ei sopivan jumalain huolia, vaikk' ihmiset polkevat pyhyyttä — ei hurskas lie. Kas selvään kosto löi[42] ne, jotka korskuivat sotaista mieltä liikamäärin kopeina, koska aartehista heill' uhkui maa — vaurioks. Suotakoon mun vain mielellisnä leipäni tyytyin syödä.
KOKO KUORO.
Eipä rikkaudesta turvaa turmion sille, ken on polkenut ylvästäin Diken templiä pyhää.
ENSI KUORORIVI.
Mut hirmuinen on luulosuuruus, (1. vastasäkeistö.) tuo huimamielen ilkilapsi. Ei pysty lääke tuohon tautiin. Piiloon ei hukka jää, hirmuiseks lieskahtaa. Kuin kehno vask' tummenee kolhuista, niin koeteltaiss' ei hällen kiilto jää; hän houkaks arvataan: pyys' siipilinnun lennost' ottaa ja turman tuotti kurja maalleen. Sen palve ei taivosiin kuulu, maan päältä Dike perkaa sen, joka mointa puuhaa.