Jopa kymmenes vuos' siit' on, Priamon
kova kostaja kun
Zeylt' arvon ja valtikan saatuahan,
Menelaos ruhtinas ynn' Agamemnon,
tuo Atreidein pari muhkea läks
näilt' ääriltä viemähän Argiivein
tuhatlaivaista
varustust' apuretkelle vainon.
Sotahuutoa nostivat innoissaan
kahen tunturihaukan lailla ne, kun
murehissaan ryöstöstä poikasien
pesän kohtaa kiertävät korkealla,
siip'-airoin ilmoja soudellen,
surut turhaan nähtyä, vaaliessaan
pesän suojassa pienosiansa.
Mut Apollon, kuullen ylhäältä
tai Zevs tai Pan rajanaapurien[5]
valitusta ja parkua, toimittaa
pahan tehneillen
toki koston iskuja vihdoin.
Näin vieraanholhoja valtava Zevs vei naisen vuoks monisulhoisen Aleksandroa[6] vastahan Atreidit: moni tappelu turmiokas viriää niin Danaolaisillen kuin myös Troalaisillen, sotatelmeessä tomuhun moni polvi jo hervahtuu, moni keihäs murtuvi. Kuinka käykin, toteuntuu kohtalon tahto. Viin'-uhrist' ei, palouhrist' ei lepy, itkust' ei sula heltymätöin tuletonten uhrien kaiho.[7]
Me halveksittuina vartemme
iäkkään vuoks, retkeltä tuolloin pois
jätettiin; nyt lapsen tarmoa vaan
talutamme, turvana sauva.
Mehu nuoruuden, joka ennen niin
poven hyrskyämään pani, hyytynyt on
iän talveen; pois sotakunto.
Ikäloppu, jolt' elon vehmaisuus
lakastuu, ei lasta se vahvemp' oo:
jalan kolmen horjuen, ilmestyy
unihaamuna keskellä päivää.
Linnasta päin lähenee juhlakulkue, naispalvelijoita uhrimaljoineen.
Kuningatar käy jonon päässä.
Mutta, Tyndaritar
Klytaimnestra, mi puuhana, ruhtinatar?
Mitä uutta sa kuullut liet? Sanomaa
mitä uskoen, näin
ylt' ympäri lyyliä laadit?
Jumalitten, maatamme varjelevain,
yläilmaisten, manalaisten myös,
ovien, väkikenttien suojelijain
pyhät liedet lahjoja leimuu.
Tuolta ja täält' yläilmoillen
tuli lieskahtaa,
sulavan pyhän öljyn virvokkeill'
eläteltynä ilman vilppiä, niin
kuninkaan parahin lemuhöystein.
Mitä mullen uskoa voit sekä saat,
sitä kerro siis;
epätietoni tauti sä lievennä,
joka milloin mieltäni ahdistaa,
vaan milloin uhreistas viriää
ihanaa valotoivoa, väistyy taas,
tuo murhe syöntäni syövä!
KUORONJOHTAJA.
Virteni kertoa saa sotaurhoin
retkeä, jolle
Zevs hyvät entehet soi.
Ikä tarmosa vielä
voimia siittää,
Luojiin luottaen laulan:
Kuink' Argonmaan kaks sopusaa yliherroa, kanssaan
nuoriso Hellaan,
kourassaan ase kostava ryntäsi
Troiahan, oppaanaan raju kotka,
lintuin ruhtinas, ilmeten laivain
pääruhtinahillen, musta ja toinen
lumivalkoinen tuoll' liki linnoa
peitsien puolla,
törmällään näkysällä,
niellessään jänö raukan
kohtuisan sikiöineen,
kun siltä juoksu kesken jäi.[8]
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön![9]
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUORONJOHTAJA. (Vastasäkeistö.)