Ennen muinoin, kun sammakot elelivät vallattomina ja vapaina järvissä ja viimein kyllästyivät olemaan vailla hallitusta, johtui niiden mieleen pyytää Jupiterilta kuningasta siinä tarkoituksessa, että tehtäisiin edes jotakin eroa hyvän ja pahan välillä, noudattamalla joitakin kohtuullisia sääntöjä ja keinoja palkitsemisessa ja rankaisemisessa. Jupiter tiesi hyvinkin, kuinka turhamielisiä ne olivat, ja paiskasi niille taivaasta hallitsijaksi ison pölkyn. Kun se mäiskähti veteen, säikähti sammakoiden koko lauma niin, että kiireimmiten lymysi mutaan. Tämä hirveä pelko piti niitä alallaan jonkun aikaa, mutta vihdoin muuan sammakko, muita rohkeampi, pisti esille päänsä ja katseli ympärilleen, kuinka uusi kuningas jaksoi. Sitten se kutsui alamaistoverinsa koolle ja selitti, kuinka oli asian laita. Entisen kauhun sijalle tuli nyt julkeus ja kapina, ja sammakot häpäisivät pölkkykuningastaan niin, että kapusivat sen selkään. »Tämä kuningas», sanottiin, »on liian laimea; pitääpä pyytää Jupiteria lähettämään toinen.» Näin tapahtuikin, mutta kertojat ovat eri mieltä siitä, annettiinko sammakoille haikara vai käärme. Kumpi tahansa se oli, se ainakin on varmaa, että uusi kuningas ei antanut niiden pitää vapauttaan eikä omaisuuttaan, vaan otti alamaiset saaliikseen. Lopulta kävi tila niin tukalaksi, että sammakot lähettivät Merkuriuksen vielä kerran pyytämään Jupiterilta uutta kuningasta, mutta vastaus oli tällainen: »Niiden, jotka eivät tyydy hyviin oloihinsa, täytyy kärsiä, jos asiat menevätkin hullusti, ja parempi on pysyä alallaan kuin umpimähkään rehkiä omaksi tuhokseen.»
HAUKKA, SAMMAKKO JA HIIRI
Kerran puhkesi verinen riita sammakoiden ja hiirten välillä siitä, kummat saisivat olla laajan rämeen hallitsijoina. Ja kun kaksi niiden parasta urhoa sohi toisiaan miekoilla, painui taivaalta, taistelun juuri ollessa kuumimmillaan, haukka niiden niskaan ja koppasi ne molemmat lopettaakseen temmellyksen. Sen siitä saa.
KOTKA JA KETTU
Olipa kerran kotka ja kettu, jotka tekivät sellaisen sopimuksen, että tästedes oltaisiin mainion hyviä naapuruksia ja ystävyksiä. Toinen asettui pensaiden tiheikköön, toinen kyhäsi kotinsa läheiseen puuhun. Sitten kettu sattui eräänä päivänä lähtemään retkelle, kun piti hankkia muonaa, ja kotka hyökkäsi ystävänsä pesään ja vei sieltä kynsissään koko liudan penikoita. Kettu ehti kyllä ajoissa takaisin nähdäkseen kotkan lentää liihoittavan saaliineen ja purki kidastaan kirouksia, mutta eihän rosvoa voinut yrittääkään tavoittaa. Pian senjälkeen kettu oli juuri uhraamassa vuohta, kun sama kotka lehahti korkeudesta alttarille sieppaamaan lihanpalan, jonka se veikin poikasilleen, mutta sen kynsiin oli kai tarttunut jokin kekäle, sillä kotkan pesä syttyi tuleen. Nuoret kotkat eivät vielä olleet kasvaneet niin suuriksi, että olisivat tulleet omin neuvoin toimeen. Niinpä ne sätkytellessään ja reuhtoessaan pelastuakseen liekistä tupertuivat puoliksi paistuneina oikopäätä alas puun juurelle, missä kettu kita ammollaan tarkkasi tapausten kulkua. Vihdoin siis kettu sai tyydyttää kostonhimonsa ahmimalla vihollisensa lapset ihan niiden emon silmien edessä.
HÄIJY KOIRA
Kerran oli varsin kelpo talonkoira, mutta niin vaarallisen häijy vieraille, että sen isäntä sitoi sille kaulaan puupölkyn estääkseen sitä syöksymästä esille ja puremasta ihmisiä. Koiran mielestä tämä pölkky oli erikoinen merkki isännän suosiosta, kunnes muuan sen toveri paljasti erehdyksen. »Sinäpä olet ihan väärällä tolalla», sanoi toveri, »kun pidät tuota koristeena tai kunnioituksen osoituksena, sillä oikeastaan se ei ole muuta kuin häpeäpaalu, johon sinut on pantu huonojen tapojesi tähden.»
KETTU JA HAIKARA
Kettu ja haikara olivat kerran joutuneet läheisiksi ystäviksi, ja edellinen tahtoi välttämättä kutsua toisen pitoihin. Siellä tarjoiltiin leveillä lautasilla kaikenlaisia liemiruokia, ja kettu itse alkoi hartaasti latkia, kehoittaen vierasta kaikin mokomin nauttimaan, mitä suinkin mieli tekisi. Haikara älysi kyllä, että se oli pahaa puijausta, mutta osasi kuitenkin tekeytyä perin ihastuneeksi kestityksestä ja esitti, että ystävän piti suostua vastavierailuun ja tulla yhteiselle illalliselle. Kettu teki esteitä, vedoten vaivaan ja kuluihin, mutta haikara ei hellittänyt, eikä ketun viimein auttanut muu kuin luvata noudattaa kutsua. Haikaran kotona tarjottiin herkut lasipulloissa, joilla oli pitkät, kapeat kaulat, ja kaikki oli parasta, mitä suinkin voi hankkia. »Käydäänpä aterialle», virkkoi haikara, »ja ole nyt niinkuin kotonasi.» Ja samassa se itse alkoi maistella hyvillä mielin. Nyt kettu vuorostaan keksi, että tämä oli oiva temppu, mutta ei voinut olla myöntämättä, että kosto oli sekä nokkela että oikeudenmukainen. Sillä tuollainen herkkupullo sopi toisen syömävehkeille yhtä hyvin kuin toiselle oli sopinut vellilautanen.