Kerran jänikset tunsivat elämänsä ehdot niin äärimmäisen viheliäisiksi, että kutsuivat koolle yleisen neuvottelun päättääkseen, mitä oli tehtävä. »Mehän elämme», lausui silloin muuan, »ihmisten, koirien ja kotkien armoilla, enkä tiedä, kuinka monet muut luontokappaleet ja pedot meitä huvikseen ja ravinnokseen vainoavat. Niinpä olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän on parempi kerta kaikkiaan kuolla kuin elää tällä tavalla ainaisessa kauhussa ja vaarassa, sillä yhtämittainen pelko on kuolemaakin pahempi.» Tätä ehdotusta kannatettiin ja pohdittiin, ja pian tehtiin yksimielisesti päätös hukuttaa itsensä veteen. Kohta kun äänestyksen tulos oli selvillä, hyppivät kaikki jänikset hurjaa vauhtia lähimmälle joelle. Mutta rannalta loikki liuta sammakoita veteen pelästyneinä suuren jänisparven hyökkäyksestä. »Kuulkaapa, toverit», huusi silloin eräs arvokkaimmista jäniksistä, »eiköhän ole syytä hieman malttaa mieltämme? Tilanne ei näytäkään olevan ihan niin paha kuin äsken luulimme, sillä tuossahan näette olevan niitä, jotka pelkäävät meitä yhtä paljon kuin me muita.»
KOIRA JA SUSI
Sattuipa kerran niin, että pahanpäiväisen näköinen, nälkiintynyt susi ja pyylevä, hieno koira tutustuivat toisiinsa valtamaantiellä. Susi ihastui seuralaiseensa ja tiedusti uteliaana, kuinka toinen oli saanut ruumiinsa niin siunatun mainioon kuntoon. »No, kuule», vastasi koira, »minä varjelen isäntäni taloa varkailta, ja minulle annetaan siitä hyvästä oikein maukasta lihaa ruuakseni ja lisäksi kelpo asunto. Jos tulet mukaani ja teet niinkuin minä, niin sinäkin jaksaisit yhtä hyvin.» Susi suostui heti kauppaan, ja sitten ne taas marssivat yhdessä eteenpäin. Mutta matkan varrella susi osui katsahtamaan koiran kaulaan, jossa oli karvaton kohta, ikäänkuin jokin olisi sitä hangannut. »Hyvä veli», sanoi susi, »mikäs tuohon on syynä?» »Oh, ei se mitään merkitse», vastasi koira, »kaulaketjuni lienee vain hiukan kuluttanut karvoja». »Vai niin», tuumi susi; »jos uutta tointani varten tarvitaan kaulaketjukin, niin minusta on parempi olla myymättä vapauttani ruuanrippeistä.»
HIRVI KATSELEMASSA VETEEN
Kun hirvi joi kirkkaan virran rannasta, näki se vedessä kuvansa ja jäi hyväksi aikaa sitä katselemaan. »Jospa nuo vaivaisen hintelät kintut», tuumi hirvi, »olisivat yhtä komeat kuin monisarvinen pääni, niin tohtisin totisesti uhmata kaikkia vihollisiani.» Tuskin se oli ehtinyt näin pitkälle mietteissään, kun se äkkiä huomasi vimmatusti haukkuvan koiralauman lähestyvän hurjaa vauhtia. Silloin hirvi lähti kiitämään pakoon, pääsi eroon koirista ja saapui syvälle metsään. Mutta siellä pyrkiessään tiheikön puhki se tarttui kiinni sarvistaan, ja sitten koirat tulivat ja repivät sen kuoliaaksi. Juuri ennen henkensä lähtöä se ajatteli näin: »Mikä onneton hupsu Olinkaan, kun pidin ystäviäni vihollisina ja vihollisiani ystävinä! Luotin päähäni, mutta se on minut kavaltanut, ja keksin vikoja koivissani, jotka kyllä olisivat minut pelastaneet, ellei pää olisi estänyt.»
HÄRKÄ JA SAMMAKKO
Kun jättiläismäinen härkä söi ruohoa niityllä, kykki likellä vanha kateellinen sammakko silmät muljollaan sitä tähystämässä ja kutsui sitten kaikki poikasensa katsomaan suunnattoman isoa elukkaa. »Ja pian saatte nähdä», sanoi emosammakko, »että minusta tulee vieläkin isompi.» Nyt sammakko veti sisäänsä ilmaa, pullisti ja ponnisti, paisui ja puhkui, ja viimein se turposi niin, että halkesi. Sellaista on liiallinen tavoittelu.
HEVONEN JA JALOPEURA
Vanha nälkäinen jalopeura tahtoi perin mielellään syödä hyvää hevosenlihaa ja olikin jo ottanut selville, mistä sitä saisi. Mutta ottelu hevosen kanssa tuntui aika pulmalliselta, ellei voisi juonella ja taidolla korvata kavioiden puutetta. Niinpä jalopeura päätti jäljitellä suuren maailman tapoja ja esiintyä oppineena tohtorina. Saavuttuaan siis hevosen luo ja jutellessaan kaikenlaisista asioista se viittasi sopivasti opintoihinsa ja' ammattiinsa. Mutta hevonen älysi, että toisella oli paha mielessä, ja keksi pian keinon, kuinka nolaisi jalopeuran aikeet. »Joku päivä takaperin», sanoi hevonen, »sain jalkaani okaan, kun kävelin tiheikössä, ja se vaivaa minua vieläkin, niin että melkein onnun.» »Kyllä minä sen parannan», sanoi uusi tohtori, »kun vain pidät koipeasi vähän aikaa koholla.» Sitten se kyykistyi voidakseen paremmin tarkastaa kipeää kaviota, mutta potilas oli vielä ovelampi. Kun jalopeura juuri oli tarttumassa koipeen, antoi hevonen sille keskelle otsaa niin hirveän potkun, että jalopeura suistui selälleen. Sillä tavalla hevonen pelastui ehein nahoin ja juoksi tiehensä iloisesti hirnuen.