Muinaisina aikoina, kun hevoset puhuivat kreikkaa ja latinaa ja aasitkin osasivat ajatella, sattui komea, pulleaksi hemmoiteltu hevonen maantiellä tapaamaan vaivaisen aasin, joka laahusti raskasta taakkaa kantaen. »Kuuleppas sinä viheliäinen otus», virkkoi hevonen, »etkö näe näistä siloistani ja kaluistani, millainen isäntä minulla on? Ja etkö ymmärrä, että kun minulla on sellainen isäntä selässäni, silloin kannan hartioillani koko valtion painoa? Luiki siis tieltäni, mokoma orjamainen, iljettävä elukka, tai minä survon sinut mäsäksi.» Aasiparka väistyi heti syrjään ja joutui ajattelemaan kateellisena mielessään: »Voi, mitä antaisinkaan, jos saisin vaihtaa kohtaloa tuon onnellisen hevosen kanssa!» Eikä tämä kuvitelma lähtenyt aasin ajatuksista, ennenkuin se sai muutaman päivän kuluttua nähdä saman hevosen kiskomassa tavallisia lantarattaita. »No, kuinka nyt on laita», kysyi aasi, »minkä ihmeen takia sinä olet tuohon tilaan joutunut?» »Se on vain sodan seurauksia», vastasi toinen. »Minähän olin sotilaan ratsu, sen kai huomasit, ja isäntäni vei minut taisteluun. Siellä minua ammuttiin, hakattiin ja ruhjottiin, ja nyt sinun nähtävänäsi on onneni perikato.»
KETTU JA SAIRAS JALOPEURA
Muuan jalopeura, joka oli ovelasti tekeytynyt sairaaksi, oli pannut merkille, että kaikista metsän otuksista ainoastaan kettu pysyi tulematta katsomaan sairaan vointia. Niinpä tuo metsän kuningas lähetti ketulle terveisiä ja ilmoitti olevansa kovin huonossa tilassa, minkä vuoksi olisi hauskaa saada seuraa yksinäisyyteen, ja siksi pitäisi ketunkin tulla vanhan ystävyyden takia, niinkuin moni muu oli tehnyt. Vastaukseksi tähän kohteliaaseen kutsuun kettu lausui tuhansia toivotuksia pikaisesta parantumisesta, mutta pyysi suomaan anteeksi, että vieraskäynti kuitenkin jäisi sikseen. »Sillä», selitti kettu, »minä näen lukemattomien jälkien vievän teidän majesteettinne palatsiin, mutta yhdetkään eivät ole kääntyneet sieltä takaisin.»
HIRVI JA HEVONEN
Hirvi ja hevonen olivat kiistelleet eräästä laitumesta, ja edellinen oli päässyt lopulta voitolle, niin että hevosen oli täytynyt väistyä muille maille. Tästä nöyryytyksestä katkerana hevonen neuvotteli erään miehen kanssa, mitä nyt oli tehtävä. Mies selitti, että jos hevonen suostuisi ottamaan suitset suupieliinsä ja satulan selkäänsä ja sitten lisäksi kantamaan miestä, jolla oli miekka kädessä, niin hän ryhtyisi tyydyttämään hevosen luonnollista kostonhalua. Nämä ehdot hevonen hyväksyikin ja hetkellisen intohimonsa puuskassa teki itsestään orjan koko iäkseen. Stesikhoros käytti hyväkseen tätä satua taivuttaakseen Himeran asukkaat olemaan valitsematta tyranni Phalarista päällikökseen. »Teidän käy niinkuin sen hevosen», sanoi hän, »jos todellakin panette toimeen sen, mitä teille on ehdotettu. Tosin te voitte sillä tavalla kostaa vihollisillenne, mutta silloin menetätte myös vapautenne.» Ja tämä huomautus vaikutti niin paljon, että aiotusta vaalista ei tullut mitään.
LEOPARDI JA KETTU
Kun leopardi rehenteli täplikkään, monivärisen taljansa vuoksi, tyrkkäsi kettu sitä kylkeen ja kuiskasi, että sielun kauneus on sentään ansio, jota on pidettävä verrattomasti suuremmassa aivossa kuin maalatun ulkoasun laatua.
TONNOKALA JA PYÖRIÄINEN
Kerran alkoi tonnokala ahdistaa pyöriäistä, mutta juuri kun se oli saamaisillaan toisen kiinni, lensi se huomaamattaan karille, eikä takaa-ajosta hölmistynyt pyöriäinen myöskään osannut väistää tätä vaaraa. Molemmat joutuivat siinä tuhon omiksi, mutta tonnokala tähysti yhä pyöriäistä ja nähdessään tämän sätkyttelevän viimeisiä kertoja tuumi itsekseen: »Sama se, kuoleman ajatus ei minua nyt pelolta, kun näen viholliseni tekevän minulle seuraa.»