Kerran otti kauris hirven kanssa puheeksi sen kysymyksen, miksi hirvi yhä vielä juoksi koiria pakoon; »sillä», sanoi kauris, »olethan sinä niitä isompi ja väkevämpi. Jos päätät pysyä alallasi, niin sinulla on paremmat aseet; ja toiseksi sinä olet nopeampi, jos sitten tekisikin mielesi juosta. En osaa kuvitella, mikä ihme sinut panee niin pelkäämään vaivaisia rakkeja.» — »Sepä se», vastasi hirvi; »tuo kaikki on totta, ja itsekin olen monta kertaa ajatellut samaa. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa ja minkä päätöksen teenkin, niin aina kun kuulen koirien haukkuvan, en voi muuta kuin turvautua kelpo koipiini.»
KOTKA JA VARIS
Kotka painui yläilmoista karitsan kimppuun, iski siihen kyntensä kiinni ja vei sen kevyesti mukaansa. Tämän tempun sattui näkemään hupsu varis, joka tahtoi sitä jäljitellä ja siinä mielessä lensi oinaan selkään. Mutta koettaessaan nostaa oinasta ilmaan varis takerrutti kyntensä niin pahasti villoihin, että paimen kerkisi paikalle ja sai variksen kiinni, ennenkuin se ehti päästä irti. Sitten hän leikkasi sen siivet lyhyiksi ja vei sen kotiin lapsille leikkitoveriksi. Lapset ihmettelivät suu auki ja kysyivät isältään, mikä kumma lintu se oli. »No niin», vastasi paimen, »se itse kehuu kyllä olevansa kotka, mutta uskokaa minun sanojani: minä tiedän varmasti, että se on varis.»
AASI, JALOPEURA JA KUKKO
Kun kukko ja aasi olivat yhdessä laitumella syömässä, ryntäsi metsästä jalopeura kita ammollaan aasia kohti. Kukko päästi heti hurjan kiekunan; jalopeura pakeni tiehensä, ja aasi riensi sen jäljestä. Asian laita oli niin, että jalopeuraa oli pelästyttänyt kukon kiekuna eikä aasin kiljuminen, kuten tämä tyhmä elukka itserakkaasti luuli, sillä heti kun ne olivat ehtineet niin kauas, ettei kukon ääntä enää kuulunut, kääntyi jalopeura, karkasi kiinni aasiin ja repi sen palasiksi, mutisten hampaittensa välistä: »Älköön tästedes yksikään luontokappale, jolla ei ole jäniksen rohkeutta, härnätkö jalopeuraa.»
KILPIKONNA JA KOTKA
Kilpikonna oli saanut pieneen päähänsä sellaisen ajatuksen, että elämä kävi ajan mittaan ikäväksi, kun täytyi yhä oleskella maassa ja lisäksi kantaa kokonaista kilpitaloa selässään, sensijaan että monilla muilla luontokappaleilla oli täysi vapaus leikitellä vapaassa, raikkaassa ilmassa ja mielin määrin liikuskella. Niinpä se lopulta ihan tuskastui ja päätti oitis mennä saamaan kotkalta opetusta lentämään. Kotka yritti kaikin mokomin suostuttaa kilpikonnaa luopumaan moisesta päähänpistosta, koska se muka oli vastoin luontoa ja tervettä järkeä; mutta eihän itsepäiselle mitään voinut: mitä enemmän toinen vastusti, sitä hanakammin toinen sitä tahtoi. Ja kun kotka viimein huomasi, ettei järkipuheesta ollut apua, otti se kilpikonnan mukaansa yläilmoihin ja sitten päästi irti, jotta lennon harrastaja saisi koetella kykyään. Mutta siinä kävi niin, että kilpikonna paiskautui kalliota vasten palasiksi.
APINA JA PYÖRIÄINEN
Muinaisina aikoina oli merimiehillä tapana ottaa matkoille mukaansa leikillisiä koiranpentuja ja apinoita aikansa ratoksi. Niinpä sattui kerran muuan apina olemaan laivalla, joka hirveässä myrskyssä joutui tuhon omaksi. Miehet rimpuilivat vedessä henkensä kaupalla, apina niiden joukossa, ja paikalle osunut pyöriäinen, joka luuli apinaa ihmiseksi, otti sen selkäänsä ja ui reippaasti rantaa kohti. Kun lähestyttiin Piraioksen satamaa, joka on lähellä Ateenaa, sai pyöriäinen siitä aiheen kysyä apinalta, oliko tämä kotoisin Ateenasta. Apina vastasi myöntävästi, vieläpä vakuutti olevansa hyvin ylhäistä sikäläistä sukua. »No siinä tapauksessa», virkkoi pyöriäinen, »sinä kai tunnet Piraioksen?» — »Mainiosti», selitti apina, joka luuli Piraiosta miehen nimeksi; »onhan Piraios parhaita ystäviäni». Kerskuri-apinan moisesta julkeudesta pyöriäinen suuttui niin, että läimäytti sitä pyrstöllään, ja niin tuli loppu hyvästä ystävästäni, ateenalaisesta.