Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä; viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet kullalla väritetyt.
Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä, jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni, sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni äänettömyyden:
"Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?"
"On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen tuli laatia otteiden muotoon.
Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta, jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden: odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla.
Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä teoksista.
Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta.
Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?"
Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa."
Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu. Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä äänettömyys tuntui minusta tahalliselta.